Martti koetti turhaan pakottaa Hopea-Saaraa ottamaan vastaan palkkiota, eikä hänen auttanut muu kuin sanoa kiitoksensa oppaalleen. Hopea-Saara oli jo pulkassaan, kun hän uudestaan tuli Martin eteen ja kyynelsilmin sauvaansa nojaten sanoi:
"Luuletko, että K—vaagin pappi", hän tarkoitti rovasti Mülleriä, "laskee Herran-ehtoolliselle sellaisen syntisen kuin minä olen?"
Kun Martti antoi vakaasti myöntävän vastauksen, loisti sellainen ilo Hopea-Saaran kasvoista, että Martti huomasi voineensa palkita häntä hänen vaivastaan.
Martti ajoi nyt yksinänsä kotia kohti. Hänen pulkassa istuessaan ja ajatellessaan matkaansa tuntui se hänestä onnellisesti lopetetulta seikkailulta.
Kaikki, mitä hän tiesi Stuwitzista, kokoontui hänen ajatuksissaan myrskypilveksi. Kun hän mietti asiaa hiukan, sanoi hänelle kuitenkin selvä järki, että kaikki nämä vain puoliselvät seikat eivät voisi lain mukaan saattaa häntä syylliseksi. Hänen äidin syntyperästä kuulemansa tiedot olivat saadut yhdeltä ainoalta, jo kuolleelta mieheltä, vanhalta merilappalaiselta Lövon Iiskolta; ja mitä Hopea-Saara nyt oli kertonut noista seteleistä, jotka tuskin voivat olla muita kuin haaksirikkoon joutuneesta laivasta varastettuja, niin ne olivat kaikki lopultakin vanhentuneita juttuja, ja niiden oikea laatu oli arvoituksena, johon ei ollut muualla selitystä kuin Stuwitzin rikollisessa omassatunnossa. — Tällaiset mietteet tuntuivat Martista hyvin katkerilta.
Martti oli aina kokenut itse perustella tulevaisuuttaan, niin ettei hän koskaan pitänyt elämäntarkoituksenaan entisyydessä olevien mahdollisuuksien tutkimista, vaikka nämä tavallaan olivat tulleet hänelle yllykkeeksi; vähimmin hän tunsi siihen halua nyt, kiirehtiessään levottomana kotiansa korjatakseen niin paljon kuin mahdollista sitä vahinkoa, jota hän puotikaupan keskeytymisen johdosta oli kärsinyt, ja kohta olivat hänen ajatuksensa kiintyneet kokonaan tähän asiaan.
Kun hän ahdistetuin mielin eräänä iltapäivänä talvella kulki salmen yli suomalaisen asunnon kohdalla, ei hän huolinut kysellä mitään soutajilta. Oli helmikuu, paras kala-aika käsissä, ja hän ihmetteli hiukan — mutta ei uskaltanut kuitenkaan toivoa suuria — nähdessään maalla olevan ihmisjoukkoja sekä viisihankaisia venheitä rannalla. Muutamalla harppauksella hän ehti laiturilta kummun taakse puodille ja näki siellä suuren liiterin, jossa hänen veljensä seisoi ja teki ahkeraan kauppaa kalamiesten kanssa, jotka kilvan koettivat päästä tiskin ääreen. Isä oli kantamassa vaatepakkaa puotiin.
Eilert huomasi hänet ensin. Pojan kasvot punastuivat, mutta hän ei ollut tulijaa näkevinään; hän jatkoi vain kaupantekoansa. Veljen silmäyksestä huomasi Martti, että kaikki oli niinkuin olla pitää, ja puodissa näkyi todellakin olevan runsaasti tavaraa.
Kotimatkalla hän sai isältään selityksen arvoitukseen. Kun varat joulunaikaan olivat loppumaisillaan puodista, eivät he oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä; silloin oli Eilert eräänä päivänä keksinyt keinon, koonnut kaikki rahat ja lähtenyt eteläänpäin purjehtivassa jaalassa Trondhjemiin. Siellä hän oli maksanut velan kauppiaalle ja tilannut veljensä nimiin uusia tavaroita, ja kun maksu oli tapahtunut määräajalla, uskottiin uutta velkaa niin suuressa määrin, että heillä oli kauppatavaraa koko kalastusajaksi. Martti näki, että hänellä veljessään oli hyvä asiamies ja oli hänelle sydämestään kiitollinen.
Kotona kertoi Martti vanhemmilleen kaikin puolin onnistuneesta matkastaan; mutta epäilys oli vasta sitten kokonaan poistunut vanhan Janne Sakarinpojan kasvoilta, kun poika antoi hänelle kauppapaikan omistusoikeutta koskevan asiakirjan. Isä näytti iloiselta ja liikutetulta ja Marina istahti äänetönnä hänen viereensä. Molemmat vanhukset näkivät nyt tulevaisuuden haamoittavan sellaisena, jollaisena he eivät koskaan aavistaneet näkevänsä sitä, — sillä elämä oli heistä aina tuntunut raskaalta.