Sinä iltana istui Janne Sakarinpoika kauan poikansa luona, joka kalpeana käveli edestakaisin lattialla. Isän huulilta ei tullut yhtään moitteen sanaa, vaan lohdutuksen tuon tuostakin. Vihdoin hän keksi sen neuvon, että Martti lähtisi Jackmannin luo, jolla oli kiinnitys Lapinniemeen, hankkimaan ajanpitennystä, joten ehkä vielä kaikki saataisiin autetuksi.
Kun poika synkästi sanoi, ettei Jackmann ollutkaan enää velkojana, vaan Stuwitz, pimenivät Jannenkin kasvot, mutta hän lausui kuitenkin:
"Luoja keksinee keinon siihenkin."
Kun hän tuli kotia Marinan luo, surivat tosin molemmat vanhukset; mutta Janne oli silloinkin tavattoman lempeä, — "kullakin on oma karinsa vältettävänä", sanoi hän ja lisäsi, että "Martin onnettomuutena on ollut tuo hieno neitonen".
Martin täytyi antaa määräpäivän mennä ohi, ja hän hoiti nyt raskain mielin jokapäiväisiä tehtäviään Lapinniemellä. Kesän kuluessa hänen onnistui kuitenkin koota niin paljon rahaa, että hän voi suorittaa langenneen osuuden, jonka hän lähettikin Stuwitzille; mutta tämäpä vaati koko summaa. Stuwitz oli jo ryhtynyt ensimäisiin laillisiin toimenpiteisiin ja huhu Lapinniemen myynnistä huutokaupalla levisi kulovalkeana. Helppo oli huomata, että Stuwitz aikoi saada kauppapaikan itselleen.
Martin täytyi ryhtyä viimeiseen, sangen nöyryyttävään keinoon, se on, hänen täytyi matkustaa Stuwitzin luo saadakseen hänet taivutetuksi odottamaan hiukan, vaikkapa vain ensi kevääseen. Se oli raskas tehtävä, mutta koettaa sitä täytyi, sillä muuten tapahtuisi vieläkin hullumpaa: kun tulisi siihen tilaan, ettei voisikaan tehdä joka miehelle oikeutta. Usein hän oli menettämäisillään kaiken toivon. Häntä vaivasi sekin, että Heggelundin väki, joka nyt tiesi, kuten muutkin, hänen asemansa, saattaisi arvata hänen asiansa Stuwitzin luona.
Heggelundilaiset osoittivat suurta myötätuntoa hänen suruansa kohtaan. Antti oli unohtanut suuttumuksensa. Edel oli kerran vastannut jokseenkin ankarasti, kun joku lausui, että Martti Jansen oli osaksi itse syypää onnettomuuteensa, ja Heggelund sanoi olevansa kovin pahoillaan siitä, että tuo kelpo nuorukainen oli kavalan juonen kautta joutunut "halpamaisen Stuwitzin kynsiin". Myöskin Topias-setä näytti alakuloiselta, ja koko talo oli ikäänkuin täynnä sääliä Martti Jansenia kohtaan. Kun joku puhui vararikosta, väittivät Heggelundilaiset kiivaasti, että koko pula on varmaan ohimenevää laatua.
Kauan aikaa lykkäilty matka Stuwitzin luo tapahtui vihdoin. Martti ei tahtonut jättää käyttämättä mitään mahdollista keinoa asemansa parantamiseksi, vaikka hänen lopullinen päätöksensä olikin muuten valmis. Jollei hän voisi saada Stuwitzia taipumaan — mikä näyttikin luultavalta — aikoi hän, niinpian kuin asiat tulivat järjestykseen, matkustaa Amerikkaan. Sillä olihan täällä mennyt kumoon se, jota hän piti pyrintöjensä ainoana päämääränä, ja hän tunsi mielensä katkeraksi ajatellessaan uhkaavaa perikatoa.
Heggelundilla oli Antti tähän aikaan poissa kotoa; mutta Heggelund itse, joka oli nähnyt Martti Jansenin tulevan, meni häntä vastaan tielle ja kutsui häntä hyvin ystävällisesti luoksensa. Martti, joka tiesi, että Heggelund kyllä arvaa hänen asiansa, katsoi parhaaksi puhua siitä hänelle suoraan.
"Minä aion mennä", sanoi hän hieman pidätetyllä äänellä, "Stuwitzin luo, voidakseni, jos mahdollista, pelastaa Lapinniemen."