Olkapäiden kohautus ja vihaisesti kieltävä mutina oli ainoana vastauksena; Stuwitz jatkoi vain kirjoittamistaan.
Martti huomautti silloin, että hänen entinen saamamiehensä Jackmann yleisen tavan mukaan ei olisi vaatinut koko summaa yhtaikaa.
"Ei", sanoi Stuwitz lyöden kämmenensä jotenkin kiivaasti pöytään saadakseen keskustelun loppumaan, "saamamiehen nimenä on nyt Stuwitz, eikä Jackmann, ja toivoakseni te huomaatte erotuksen". Hän näytti kovalta ja ilkeältä — varmaankin hän aikoi ajaa velkamiehensä ulos ovesta.
Martti huomasi, ettei mieheen voinut mikään puhe vaikuttaa, ja hän näki viimeisen toiveensa raukeavan tyhjiin. Stuwitzin edessä kärsimällään nöyryytyksellä hän oli täyttänyt velvollisuutensa asiassaan ja tunsi nyt mielensä miltei kevennetyksi. Sillä hän halusi kiihkeästi sanoa tälle miehelle, joka nyt polki häntä alas, säälimättä koko totuuden. Sen sijaan, että olisi lähtenyt pois tämän loukkaavan kohtelun jälkeen, hän istahti Stuwitzin hämmästykseksi aivan rauhallisena vuoteen laidalle.
Mitä nyt tapahtui näiden kahden miehen välillä, sitä ei voi aivan tarkoin esittää.
Martti niin sanoaksemme paloitteli Stuwitzin nuoruudenelämän pieniin kappaleisiin. Hän ei jättänyt mainitsematta mitään, mitä vain tiesi, ja alkoi sitten katkeralla ivalla selvitellä hänen suhteitaan Heggelundiin. Stuwitzin kasvoilla ilmeni sanomattoman arkaa hätää; hänen nolo, mateleva katseensa muistutti petoeläintä, joka hädissään kiertää edestakaisin kuopassa, johon se äkkiä on pudonnut. Tämän arkamaisuuden jälkeen hänet valtasi hetkiseksi raivonpuuska, ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ryhtyä väkivaltaan. Mutta Martin katse sai hänet taas asettumaan.
Peilissä, joka Stuwitzille näytettiin, näkyi kuva, jota hän lopulta itsekin rupesi pitämään väärennettynä, turmeltuna. Ja nyt hän taas tuli omaksi itsekseen; sillä hän oli alussa siveellisesti vaipunut sen painon alle, joka niin äkkiä valtasi hänen omantuntonsa; sitäpaitsi hän oli alussa säikähtänyt. Martti Jansen oli kiivas syytöksissään, mutta samalla hän meni myös liikoihin ja ilmaisi sen ohessa, kuinka hajanaiset ja lain edessä vaarattomat hänen tietonsa olivat.
Stuwitzin samea silmä värähti, ja hän sanoi samalla kiusallisen leppeästi hymyillen:
"Enhän minä, Herran nimessä, tahdo muuta kuin lainmukaisen omistusoikeuteni Lapinniemeen, ja senhän minä kyllä saan. — Mutta missä teidän äitinne on maailmaan ilmestynyt, sitä minä en mitenkään osaa sanoa — jollei hän ole kirkonkirjoissa niinkuin muutkin ihmiset."
Martin kasvot kalpenivat kokonaan; hän katsoi Stuwitzia jäykästi silmiin, saamatta sanaakaan suustaan. "Konna!" huudahti hän vihdoin ja poistui huoneesta.