Stuwitz saattoi häntä ovelle ja sanoi:
"Voittehan te hakea oikeutta! — Näyttäkää vain toteen nuo lorunne oikeuden edessä, Martti Jansen! Mutta hankkikaa hyviä vieraitamiehiä, muuten voi teidät saada tuomituksi väärästä ilmiannosta."
Martti kuuli vielä ivallisen "hyvästin" jälkeensä.
Kun hän pitkän ja yksinäisen kävelyretken jälkeen tuli lupauksensa mukaan Heggelundin luo, näkyi hänen kasvoillaan vielä mielenliikutuksen jälkiä. Hän kertoi lyhyesti, ettei Lapinnientä enää voi pelastaa; hän sanoi jo ennakolta arvanneensa asian niin päättyvän ja aikoi senvuoksi matkustaa Amerikkaan.
Hänen ylpeytensä se sai hänet puhumaan niin suoraan; — sillä Edel oli samassa huoneessa. Mutta helppo oli nähdä, että asia painoi raskaasti hänen mieltänsä — hän pysyi melkein äänetönnä koko illan.
Edel tarjosi itse hänelle teetä, ja kun hän mainitsi Amerikan tärisi kuppi tytön kädessä. Martti huomasi Edelin kalpeuden sekä salaisen myötätuntoisuuden ja tunsi jonkunlaisella surulla, ettei tyttö ollut koskaan häntä niin lähellä kuin nyt — olihan tytön käytöksessä jotain, joka melkein näytti tunnustavan, että syy oli hänen.
Syynä siihen, että Martti istui vaiteliaana, ei ollut ajatus
Lapinniemen, vaan Edelin kadottamisesta ikipäiviksi.
Heggelund ja Topias-setä menivät tavallisuuden mukaan aikaisin levolle, ja Martti oli hetkisen yksinään huoneessa; hän istui ja leikitteli rintaneulalla, jota hän piteli kädessään. Kohta senjälkeen tuli Edel sisään; hän oli kalpea ja totisen näköinen.
Ikäänkuin myönnytykseksi tytön arvaamiin ajatuksiin sanoi Martti huoaten:
"Niin, minä matkustan Amerikkaan — täällä ei minulla ole enää mitään päämäärää."