Lappalainen kävi talossa useita kertoja ja Marina huomasi, että hän tarkoilleen kyseli asiaa monta monituista kertaa. Viimeksi hän tuli lainaamaan heidän kolmihankaansa pariksi päiväksi matkaa varten; mihinkä hän aikoi, sen hän jätti kuitenkin sanomatta. Kotona teltassaan hän oli siihen aikaan ollut sangen miettiväinen.
Eräänä aamuna, kun Stuwitz meni tavallisuuden mukaan avaamaan kauppapuotiaan, seisoi vanha lappalainen ulkona odottamassa. Hän aavisti, että jotakin ikävää oli odotettavana ja lähetti senvuoksi kauppapalvelijansa alas rantapuotiin, päästäksensä vieraistamiehistä. Hän koetti salata iloansa, kun lappalainen sanoi tulleensa vaihtamaan jäljelläolevia vanhoja seteleitä, ja hän tarttui kuumeentapaisesti setelipakkaan, jonka hän oli tuonut mukanaan konttorista. Vihdoinkin hän siis sai käsiinsä nuo setelit, jotka niin monta vuotta olivat vaivanneet hänen sieluansa.
Matti ei kuitenkaan vetänyt lompakkoansa esille, vaan ilmoitti nyt oikean asiansa. Hän tahtoi kirjallista vakuutusta siitä, ettei Lapinnientä myytäisi huutokaupalla velasta; — lappalainen arveli, että vanhan sopimuksen mukaan pitäisi Lapinniemen saada olla rauhassa.
Stuwitz ei vastannut pitkään aikaan; hänen kasvonsa punoittivat, ne ilmaisivat raivoa ja pelkoa. Hätäytyneenä näki hän, että nuo setelit olivat aseena Martti Jansenin kädessä ja että hänen täytyi ne lunastaa mistä hinnasta hyvänsä.
Stuwitz kiusasi häntä kauan aikaa turhaan kaikenlaisilla tarjouksilla; mutta Matti oli taipumaton, ja Stuwitzin täytyi, kuten hän sanoi, suostua kirjoittamaan vaadittu vakuutus, jonka hän teki kirjeen muodossa Martti Jansenille. Mutta lappalainen ei näyttänyt vieläkään tyytyväiseltä — hän tahtoi että joku toinen lukisi hänelle varmuuden vuoksi kirjeen.
Ihmeellisen taipuisana rupesi Stuwitz kirjoittamaan uutta kirjettä; hänen kätensä vapisivat ja hän keskeytti kirjoituksensa useita kertoja, ikäänkuin olisi miettinyt pelastuskeinoja. Mutta lappalainen katseli häntä rypistellen kulmiansa ja nähtävästi nautti voitostansa.
Jonkun hetken kuluttua tuli Matti taas kauppapuotiin, jossa Stuwitz odotti häntä peläten, ettei lappalainen pitäisi sanaansa. Hän toi kuitenkin uskollisesti setelit, mutta väitti vaihtaessa, että kukin taaleri vastaa tietysti taaleria uusissa seteleissä, ja Stuwitzin täytyi suostua hänen vaatimukseensa.
Tänä päivänä istui Antti salissa ja puheli serkkunsa kanssa. Edel oli hyvin iloinen ja näköjään samaa mieltä Antin kanssa, kun jälleen tuli puheeksi se, että sivistyksen yksinomaiset kannattajat maassa olivat ylioppilaat. Hän oli tosin vastannut jotain, josta Antti ei tiennyt, oliko se pistopuhetta vai ei, ja tämä siveli senvuoksi mustaa leukapartaansa; mutta Edelin viaton katse rauhoitti hänet. Tyttö oli sanonut:
"Niin, minä muistan hyvin hyvästi, kuinka iloiseksi me tulimme sinä päivänä, jolloin sinä tulit sivistyneeksi", mutta oikaisi sitten kohta: "jolloin sinä suoritit ylioppilastutkinnon."
Silloin astui sisään palvelija ilmoittaen, että eteisessä odotti eräs lappalainen, joka tahtoi puhua Antin kanssa. Se oli vanha Matti Nutto, jonka hän entisistä ajoista tunsi ulkomuodolta. Lappalaisella oli kädessä paperi, jonka hän pyysi lukemaan — hän tahtoi tietää, oliko se oikein kirjoitettu.