"Sanotaan, että hän käy tanssiessaan niin punaposkiseksi", huomautti
Maisa ilkeästi.
"Niin, jos tahdotaan ottaa huomioon sellaisia satunnaisuuksia, niin" — — "ja että häntä viedään aivan kuten jotakuta juuri äskettäin ripille päässyttä", lisäsi hän viattomasti.
"Missään tapauksessa ei kuitenkaan sovi näytellä vastapuhjennutta lumikelloa liian vanhana", arveli Signe — "lapsellisuudellakin on rajansa. Hui" — häntä puistatti, — "että kukaan saattaa olla halukaskaan siihen…"
"Mutta Didrikin mielestä hän on varsin kaunis", keskeytti Arna.
"Niin Didrikin! — sellaisen vastaleivotun kadetin maku!"
"Hän sanoo, että hän on koko ajan lattialla; aivan kiistellään siitä, kuka hänet saisi viedä tanssiin."
"Tietysti riippuu paljon siitä, millaisia kavaljeereja on mukana, niin se on, — mitä sellaisista kuin Didrik ja hänen toverinsa, jotka ovat perhetuttavia! Kun hän voi luottaa kaikkiin heidän sunnuntaivieraihinsa siellä maalla — niin, — luutnantteihin ja kadetteihin, molempiin veljiinsä ja heidän tovereihinsa, joitten kera hän leikkii viimeistä paria ulos ja saa tanssiaisissa edeltäkäsin heidän nimensä kirjaansa merkityiksi. Muuten olen vain sanonut, että sininen ei sovi sellaiselle, jolla ei ole hyvä väri, paras Arnani! Eihän hän voi sille mitään, että hänessä on kalvetustauti."
"Vai kalvetustauti!… Sanonpa kuin sanonkin sen Didrikille — Olisipa hauska tietää, ketä sinä voisit milloinkaan pitää kauniina", Arna meni ja paukautti oven kiinni jäljestään.
"Lieneeköhän totta, neiti, että hän vastikään on antanut rukkaset konsuli Bakkelle?" virkahti Maisa; — "Brandtit olivat kuulleet puhuttavan sellaista melkein varmana."
"Oh, mitäpä he eivät olisi kuulleet, hehän tietävät kaikki."