Nuo sanat kaikuivat alituiseen Maisan korvissa aina siitä asti kun he viimeksi olivat olleet yhdessä…
Maisa oli ollut monta kertaa huhtikuussa Kielsbergin kanssa teatterissa, ja tämä oli myöskin kerran odottanut Maisaa Tranemien talon ulkopuolella. Kielsberg oli kertonut hänelle koko ensimäisen näytöksen sisällyksen, niin että Maisasta tuntui kuin olisi hän nähnyt senkin… Aina kun lehdissä oli arvosteluja kappaleista, sai Maisa lainata niitä Kielsbergiltä, jolla niitä oli aina takintaskussa. Seuraavalla kerralla tämä aina kysyi: "No, mitä piditte siitä, neiti Jons?"
Maisa ei uskaltanut juuri vastata; ei sen vuoksi, ettei hän olisi lukenut niitä tarkkaankin. Sillä hänen suurin huvinsa oli istua ja lukea iltaisin niin että hän monesti unohti ajoissa mennä nukkumaankin, — etenkin silloin, kun niissä arvosteltiin sellaisia kappaleita, joita hän itse oli ollut katsomassa.
Kielsberghän kirjoitti niin sattuvasti, että hänen sanansa menivät suoraan sydämeen, — vaikka hän joskus arvostelikin jotakuta näyttelijää purevasti. Oli sääli heitä, — ja sen Maisa oli suoraan sanonutkin Kielsbergille. Mutta silloin tämä vastasi, että huono näyttelijä saattoi tärvellä koko kappaleen, että hän ryösti monelta sadalta ihmiseltä paljon naurun tai itkun arvoista, sellaista, joka olisi herättänyt vastakaikua heidän sydämissään — teiltäkin, neiti Jons, paljon muistelemisen arvoista. Sen sijaan te varmaankin nyt istuitte ja koetitte tukahduttaa haukotuksen.
Eikö hän ravistelisi näyttelijää, joka ei kykene saamaan itsestään niin paljon irti, että hänen esitettäväänsä henkilöön tulisi eloa. Ennen kaikkea piti yleisö saada ymmärtämään, että sitä oli vedetty nenästä. —
— Mutta itsekin hän nyt vain petkutti yleisöä ja kirjoitti jokapäiväisen leipänsä vuoksi! väitti hän, — jos hän olisi ollut oikea arvostelija, niin —. Nyt piti hänen vain huolehtia siitä, että petkutti niin vähän kuin mahdollista. —
Mutta Maisa huomasi, ettei tosi näyttelijänä olokaan ollut pelkkää iloa ja huvia, sehän saattoi olla varsin vaikeata — — —
Hyvä Jumala, Maisa ei edes uskaltanut ajatellakaan, millaiseksi elämä jälleen muodostuisi, jos Kielsbergin täytyisi muuttaa asuntoa kesäksi! —
Miten autiota ja tyhjää olisi jälleen…
Maisa ei ollut milloinkaan elänyt sellaista aikaa kuin tämä — niin paljon iloa ja niin paljon ajattelemisen aihetta oli joka päivä. —