Mutta nyt näytti tulevaisuus synkältä — — —
Rouva Thorsen oli kertonut, että enemmän kuin kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, — hän ei suinkaan ollut kohtuuton, sanoi hän, mutta leskiraukan täytyi aina olla varuillaan ja jollei Kielsberg olisi ollut tuollainen siivo, hiljainen ylioppilas, ei hän suinkaan olisi ollut näinkään kärsivällinen — — —
— Maisa oli tulossa kotiin Tranemeilta illalla, kun hän näki Kielsbergin kävelevän sillalla ja heiluttelevan keppiään; hän oli varmaankin matkalla kaupunkiin.
Hän katsoi Maisaa hajamielisen näköisenä ja nyökkäsi vain hyvää iltaa ohikulkiessaan.
"Maisa!" — kuuli hän samassa takanaan sanottavan, — "tulin juuri nyt ajatelleeksi, ettei maailma ehkä olekaan niin ikävä, — ja tosiaankin oli se ajatus minulle tarpeen tänä iltana, — teissä on jotain niin reipasta, niin rohkeata — — on niin virkistävää nähdä teidän tulevan tuollaisena pää hiukan eteenpäin taivutettuna ja kiireisin askelin; — odotan aina, mitä silmäripsienne alla piilee, kun luotte silmänne ylös — — Ihminen kaipaa aina jotakin tavallista arvokkaampaa. — —
"Ja sitten kiiruhdatte portista sisään, — niin — se nyt ei ole niin hauskaa. Tulen silloin aina ajatelleeksi tuollaista räätälilintua, joka lentelee ulos ja sisään ja joka hyödyttää muita, ja joka visertää niin iloisena muitten mukana leikissä. Olette niiden sukua — vaikka pesänne onkin ullakolla täällä kaukana syrjäkaupungilla — — —
"Kuulkaas Maisa, ettekö voi kävellä jonkun matkaa kanssani pitkin tuota katua? — Oi, ei — älkää nyt pelätkö, — — niin emme niin pian saavu tuon ikuisen portin luo!"
Ky-yllä, sen Maisa kyllä voisi tehdä — —
Kielsberg oli näyttänyt niin masentuneelta Maisan tavatessa hänet, ja nyt hän jälleen oli aivan ihmeellisen iloinen, — siinä piili varmaankin jotain…
"Ei kukaan ihminen voisi huomata teistä, että olette istunut ja ommellut ja ommellut", — alkoi hän jälleen heidän kulkiessaan eteenpäin; — "on aivan kuin olisitte ravistanut koko päivän itseänne. Teillä ei varmaankaan ole koskaan velkoja, Maisa?"