Hän asetti silitysraudan paikalleen ja muutti lamppua, niin että paremmin näkisi — samalla oikein räätälien tavoin asettaen märän kangaspalasen takille ja kuljettaen rautaa sitä pitkin.
Siinä vaadittiin tottumusta, mutta Maisalta kävi se kyllä.
Hän siirsi takkia aina silloin tällöin lähemmäksi valoa, — kangashan näytti jo aivan uudelta! — Kielsberg tuskin tuntisi sitä enää omakseen…
Maisa katseli vaatekappaletta yhtämittaa, sitä mukaa kuin se kuivui, — vaikeimmat kohdat, kuten kaulus ja hihanreiät, olivat jo silitetyt, ja nyt kiiti rauta nopeasti pitkin sileätä takinhelmaa…
Lopuksi tarkasti hän työtään. — — Nyt voi takki hyvin kestää päivänvaloakin! — Ja tuollaiset sileät, kestävät luunapit…
Olisi hauskaa nähdä se Kielsbergin yllä.
Dörumien seinäkello löi kaksitoista, kun hän vihdoin oli saanut työnsä tehdyksi ja ripustetuksi takin varovaisesti naulakkoon — —
— Olipa tästä päivästä tosiaankin tullut oikea pyhä! —
V.
"Maisa… Maisa, teillä on iloinen nimi, tästäpuoleen kutsun teitä vain
Maisaksi — niin — kahdenkesken ollessamme, muuten — niin —" —