Käärekaihtimen takana oli valoa… Ja hetken aikaa erotti kaihtimella häipyvän valojuovan, ja varjon, joka liikkui. Maisa luuli Kielsbergin nousseen tuoliltaan täyttämään piippuaan — —
"Olette sangen kiltti nähdessänne niin paljon vaivaa tuon takin vuoksi, Maisa", — sanoi matami ojentaessaan hänelle silitysraudan, "mutta varmaankaan hän ei kitsastele maksaessaan." — —
— Maisa teki tulen hellaan lämmittääkseen luodin, — napinreiät ja taskut olivat jo aivan valmiit; jäljellä oli ainoastaan vuorinpaikkaus.
Hänen kasvojaan valaisi silloin tällöin hymy — Kielsberg istui todellakin kotona koko illan sen vuoksi, että Maisa oli eilen tarjoutunut korjaamaan tämän päällystakkia… eikä mennyt edes teatteriinkaan…
Maisa oli näkevinään hänet niin ilmielävänä edessään, sellaisena, kuin hän oli ollut tuona iltana, jolloin he olivat olleet yhdessä teatterissa — hän näki tumman, pehmeän tukan, jonka hän pyyhkäisi otsaltaan taivuttaessaan itseään eteenpäin, — tuon leveän leuan… suun, joka kyllä oli varsin suuri, se osasi sekä hymyillä että purra…
Ohut hellanpiippu ratisi ja paukkui, silitysrauta oli hellansyrjällä, ja vuorin viimeinen ommel valmistui hitaasti ja huolellisesti.
Toisen takinhelman alimaisessa kulmassa tuntui jotakin kovaa ja kiinteätä. Hänen täytyi hiukan ratkoa sitä nähdäkseen mitä siellä olisi…
Kas, tomun joukosta löytyi kahdentoista killingin raha, se oli pudonnut rikkinäisestä taskusta alas vuorin sisään.
No, sen hän löytäisi povitaskustaan, kauniisti paperiin käärittynä; — varmaankin hän ihmettelisi, mitä se merkitsisi…
Maisa päätti ompelun. Vain silittäminen oli enää jäljellä. Piti saada kangas näyttämään aivan uudelta.