Hän hääräili edestakaisin pitkä, valkea esiliina edessään, hameenhelmat ylhäällä, muassaan aina asetilla joku kuuma hillonäyte, jota hän matkalla puhalteli ja jäähdytteli; — hän vei sen rouvan nähtäväksi kysyen samalla, luuliko tämä sen hyydyttyä käyvän liian paksuksi. Hän pyysi samalla Arnaa keittiöön auttamaan marjojen puhdistamisessa. Joka kerran keittiön oven avautuessa tuli voimakas palaneen sokerin haju sisään huoneisiin. Siellä kiehui ja kuohui, ritisi ja ratisi, ja oli touhua kaiken päivää.
Maisa istui ja ajatteli, että hän illalla tapaisi Kielsbergin…
Oli aivan kuin henki kysymyksessä joka kerran kun Maisan piti tavata hänet… — siitä riitti ajatuksia aivan loppumattomiin. Mutta ei hän myöskään voinut käsittää, mitä ilon aihetta hänellä ennen oli ollut. Maisa muisti kulkeneensa yksinään kotiin pimeässä ja tuiskussa, sateessa ja pouta-ilmalla — ommelleensa ompelemistaan — keittäneensä kahvia ja mietiskelleensä leninginmalleja…
Tarvitsi vain ajatella viime vuotta tähän aikaan…
Niin — silloin, niin; Maisa ei ollut tiennyt mitään parempaa silloin —
Kielsberghän oli niin hirveän kiltti ja niin avomielinen Maisaa kohtaan ja puhui hänelle kaikki asiansa; — mutta mitähän hän oikeastaan mahtoikaan ajatella tulevaisuudesta, millaiseksi se muodostuisi…
Hän kertoili Nordlandissa viettämästään lapsuudesta — ne seudut olivat varmaankin ihmeitä täynnä — — — ja oli aivankuin Kielsbergin mielestä Maisakin joskus voisi joutua sinne pohjoiseen tämän mukana — sillä sinne tahtoi Kielsberg pyrkiä lääkäriksi. —
Eräänä iltana hän toi kaupungilta tullessaan kokonaisen inhoittavan pääkallon paperiin käärittynä. Hän tarvitsi sitä opintoihinsa ja hän iloitsi edeltäpäin Tillan pelästyksestä tämän tuodessa aamulla kuumaa vettä ja nähdessä sen pöydällä.
Ei auttanut vastustus, — Maisan piti katsoa sitä ja pitää sitä kädessäänkin, — ja todellakin teki hän sen lopuksi.
Ja sitten puhui Kielsberg hermoista ja valtimoista ja että sydän oli vain pumppulaitos. Kun hän puhui jostakin, jota Maisa ei ymmärtänyt, tirkisteli Maisa vain Kielsbergin silmiä, päätä, ohimohiuksia nenälasien vieressä — yhtä hyvä niinkin, kunhan Kielsbergillä vain oli joku, jonka kanssa jutella. — Hui, Maisaa peloitti kyllä niin kauheasti, että Kielsbergin täytyisi jälleen matkustaa maailmalle ja ruveta kotiopettajaksi; — hän ei sanonut tahtovansa elää kituuttaa kaupungissa, kun aika vain kului jokapäiväisen leivän ansaitsemisessa, niin etteivät luvut edistyneet. Siten ei suoritettaisi tutkintoja. Kielsberg olikin monesti sanonut, että ilman Maisaa olisi hän jo luopunut ponnisteluistaan ja ottanut paikan…