Tuo vaaleatukkainen Anton kultasankaisine nenälaseineen ja paksuine, kultaisine kellonperineen jäi seisomaan hiukan epätietoisena.
"Ja te, Maisa, istutte aivan yksinänne täällä", virnisteli hän ja läheni Maisaa.
"Oh, en sentään aivan yksin, herra Tranem, — sisarenne oli juuri täällä."
"Ja mitä hienoa tänään ompelette?"
"Aivan samaa kuin eilen."
"Vai niin, vai niin, pariisilaista takkia!… Nuo markka ja kuusi killinkiä, jotka saatte päivässä palkkaa, eivät juuri riittäne huvitteluihin. — Mutta varmaankaan ette te, Maisa, tahdo huvitella… Ette edes ajatellakaan sellaista…"
Hän seisoi huojutellen itseään ja tirkistellen Maisaa sormet liivintaskuissa.
"En todellakaan jouda nyt vastaamaan teille."
"Vai niin — vai niin, — he, he, he, — luonnollisesti — luonnollisesti, — miten hirveän kopea te olette!
"Mitäs sanotte viidentaalarin setelistä — huvitellaksenne esimerkiksi huomenillalla Klingenbergillä tanssiaisissa."