Anton otti liivintaskustaan sinisen viidentaalarinsetelin ja heitti sen
Maisan syliin.
"Menkää pois rahoinenne, sanon! — kas tuossa… kas tuossa — olkaa hyvä, — taikka muuten heitän sen."
Hän ojensi sen hänelle.
"Oh, joutavaa", nauroi hän, "— ha, ha, ha, joutavaa, Maisa! — ottakaa, mitä saatte. — Siinähän ei ole mitään pahaa. Voittehan ymmärtää, etten minä kerro sitä kenellekään."
"Tahdotteko ottaa sen takaisin — heti!…"
Maisa nousi ja heitti setelin Antonia kohden lattialle, kun täti Rask samassa tuli sisään keittiönovesta.
Maisa sieppasi ompeluksensa lattialta ja istuutui jälleen nopeasti.
"Onko isä mennyt konttoriin, täti?" kysyi Anton hämillään.
"Luulin, että tietäisit hänen menneen huoneeseensa nukkumaan tänään kuten muulloinkin…" Neiti Rask katsoi vastakkaiselle puolelle ja oli hirveän jäykkä; — viisitaalarinen oli lattialla pöydänjalan luona.
"No, muuta en tahtonutkaan tietää; neiti ei voinut sanoa minulle sitä", — sanoi Anton ja kiiruhti sisään jälleen ikäänkuin hänellä olisi kiire.