"Minun täytyy sanoa, etten luule olevan teidän asiananne vastata sellaisiin kysymyksiin, neiti Jons", huomautti neiti Rask kiihtyneenä.
"En voi estää herra Tranemia tekemästä sellaisia kysymyksiä!" vastasi Maisa punastuen, kyyneleet silmissä. Viisitaalarinen oli permannolla ja aivan tuntui polttavan Maisaa; — mutta eihän hän voinut nyt enää ruveta ottamaan sitä ja ojentamaan neiti Raskille, kun kerran oli ollut niin tuhma, ettei heti ollut tehnyt sitä. Voitaisiin luulla, että hän kuitenkin oli ottanut vastaan sen…
— Maisa istui jälleen yksin koettaen hallita kapinoivaa mieltään; — häntä halutti suuresti kertoa, miten kaikki oli käynyt.
Mutta neiti Rask oli kovin epäluuloinen — — Ja jos hän nyt vielä lisäksi oli nähnyt viisitaalarisen pöydänjalan luona, — — niin ei tarvinnut enää kysellä, mitä hän ajatteli…
Maisa istui koko iltapäivän miettien miettimistään, mitä tehdä. Monesti oli hänen oikein vaikea hillitä itkuaan… Tuntui siltä, kuin olisivat nämä ihmiset päässeet käsiksi häneen.
Ja miten saisi hän tämän ilkeän viitosen takaisin sen omistajalle?…
Tuo ihminen ei varmaankaan enää näyttäytyisi täällä tänään — ehkä
Maisan vielä lisäksi täytyisi viedä se mukanaan kotia.
Olisi aivankuin Antonilla olisi joitain oikeuksia Maisaan, kunnes hän pääsisi viisitaalarisesta…
Mutta hän saisi sen takaisin niin pian kuin Maisa vain tapaisi hänet, — vaikkapa se olisi heitettävä hänen jälkeensä!
Oh, — miten paljon onnettomuutta voi sellainen vilhusilmäpaholainen tuottaa?! —
Entä mitä sanoisikaan Kielsberg?…