Tämä suuttui suunnattomasti, kalpeni ja kulki alakuloisena koko matkan…
Hän tunsi vihaavansa noita Tranemeja, — pääsi häneltä. Näytti siltä kuin olisivat he hänen tiellään! — Mutta hänkin koettaisi ehkäistä heidän matkaansa maailmassa. Hän ei milloinkaan jättäisi maksamatta, muuta paitsi rahavelkoja, — ja nyt oli hänellä kaunaa jokaikistä Tranemia kohtaan.
Kielsberg vain kulki ja mietiskeli. Eihän siitä ollut oikeaa lohtua. Mutta oli kuitenkin parempi näin, ajatteli Maisa, sillä hän näki kyllä, että Kielsbergiäkin suututti Anton Tranem.
Taas istui Maisa siellä viisitaalarinen taskussaan epäröivänä ommellen takkia, varsin murheissaan ja alakuloisena.
Saattoi hyvin huomata, etteivät he olleet kuten tavallisesti. Ainoastaan Arna puheli, muut olivat varsin harvasanaisia. Arnalle ei sellaisista asioista tahdottu puhua. Keskusteltiin vain Maisan töistä. — Rouva arveli, että niitten pitäisi valmistua keskiviikoksi; — tarkoitus oli aikaisemmin ollut, että Maisa olisi siellä vielä seuraavankin viikon.
Maisan täytyi saada Anton käsiinsä, maksoi mitä maksoi!…
Päivällisen ajoissa olivat Maisan sormet kylmät ja hikiset, niin että aivan täytyi kuivata niitä kerta toisensa perästä; — Anton ei varmaankaan tulisi tänne, ja kuitenkin täytyisi Maisan saada tavata häntä! Viisitaalarinen oli paperikäärössä valmiina. Sisällä juteltiin ja rämisteltiin tuoleja pöydästä noustessa, ja kun ruokia kannettiin pois, jäi ovi auki. Omaan ruokatarjottimeensa oli Maisa koskenut vain näön vuoksi.
Maisa näki Antonin siellä sisällä. Hän istui vaanien kuin villipeto, jäisikö Anton hetkeksikään yksin… Tämä seisoi kädet taskussa ja vilkuili välinpitämättömänä, sillaikaa kun hänen ympärillään kuljettiin edestakaisin, ja käytti hyväkseen tilaisuutta tirkistelläkseen Maisaa.
Nyt oli Lenakin poissa ja Anton kävi kiinni ulko-oveen mennäkseen pois.
Maisa oli kuin nuoli hänen jäljessään ja kun Anton hymyillen teki torjuvan kädenliikkeen, viskasi Maisa tuon kokoonkäärityn paperin hänen jälkeensä.