Kiiruhtaessaan sisään jälleen, näki hän rouvan liikkumattomat, kivikovat kasvot arkihuoneen oven läpi…
* * * * *
— Ei, kauemmin kuin keskiviikkoon ei Maisa tällä kertaa saisi ommella! — Suljetut ovetkin iltapäivän kuluessa olivat selvänä todistuksena siitä, että sen talon portti piankin sulkeutuisi kokonaan häneltä. Täti Rask vain kiireesti kulki huoneen läpi, ja rouva kutsui Arnan pois joka kerran tämän hetkeksikin jäädessä Maisan luo istumaan. He eivät tahtoneet, että kukaan edes puhuisi hänen kanssaan muusta kuin työstä.
Hänen korvissaan humisi ja suhisi hänen istuessaan siinä yksinään ja ikäänkuin nähdessään vain heidän selkänsä, kun he menivät huoneen läpi. Oli aivan kuin he eivät edes voisi sietää, että Maisa kosketti heidän kankaaseensa…
Ja illallisen jälkeen kuului sisältä jääkylmästi ja jäykästi, että Maisaa aivan palelsi: "Onko neiti lopettanut työnsä?… Ole hyvä, Lena, ja kysy, tahtooko hän saada rahaa tänään, nythän ei enää ole työtä pitemmäksi aikaa kuin huomiseksi ja ylihuomiseksi — —"
— Oli ikäänkuin koko talon paino olisi ollut hänen hartioillaan. Maisa oli ollut niin sanomattoman alakuloinen ja masennuksissa ja saanut van huomata, miten hullusti oli käynyt…
Hän ei nähnyt katuja eikä taloja kotiin mennessään; — hänellehän oli käynyt suorastaan häpeällisesti Tranemeilla, — ja nyt hän ei koskaan enää saisi työtä siellä.
Ja Maisa-raukan täytyi ryömiä kotiin hiirenloukkoonsa ja vain hävetä, — hehän olivat niin mahtavia ja suuria, että he helposti saattoivat tallata hänet jalkoihinsa kuin kärpäsen!…
— Hän kulki niin kiusattuna ja niin pienenä — niin pienenä —
Maisa katsahti yli sillankaiteen; hän olisi hyvästi voinut heittäytyä jokeen ja hävitä kuin pieni hiiri, — niin olisi hän poissa, eikä kukaan huomaisi sitä, eivät Brandtit, Jürgensenit ja Kalnaesit tai Schout eikä kukaan niistä, jotka tunsivat hänet…