"Hän ei voi mennä naimisiin", sammalsi Maisa, — "hän pyrkii itsekin eteenpäin — ja…"
"Niinhän siis myönnätte, minkälainen suhde se on."
Maisa veti henkeä ja tuli liidunvalkoiseksi.
"Hänellä ei ole ketään omaisia tässä kaupungissa… ei ketään paitsi minua, jonka hän tuntee", — sanoi hän sitten itkua niellen — "ja — että minä pidän hänestä, niin, sen minä myönnän, rouva." —
Rouva sipristi ylpeänä silmiään ja puristi yhteen pehmeitä, untuvaisia huuliaan.
"Ettehän voine vaatiakaan, että ryhtyisin tarkastelemaan kuinka paljon taikka kuinka vähän olette rakastunut häneen. Tahdon vain pyytää teitä ajattelemaan, mitä seurauksia siitä saattaa olla."
Maisa tunsi, että isku oli sattunut, hän katsoi kalpeana rouvaa silmiin, ikäänkuin tutkien ilmettä noitten pitkien silmäripsien takaa. Ääni tuli hitaaksi ja varovaiseksi:
"Luuletteko todellakin, että yksikään niistä perheistä, jotka hyvässä uskossa ovat ottaneet teidät luoksensa, niin että suorastaan saatte istua sisällä perheen keskuudessa, tahtoo pitää luonaan naista, joka — lentää julkisissa huveissa ylioppilaiden kera eikä pidä huolta maineestaan — —."
Ei, — nyt minun täytyy puhua Antonista!… ajatteli Maisa katkerana — — — Mutta hän hillitsi itsensä jälleen. Jos tämä olisi tapahtunut Kielsbergin vuoksi, niin ei rouvan olisi tarvinnut nyt vasta moittia siitä häntä, nyt kun hänellä oli hyötyä siitä… Ei hyödyttäisi mitään selitys viisitaalarisesta, se vain nostaisi pahaa verta —
"Tämähän ei koske yksistään meitä, — kaikki tuttavamme, joiden luona ompelette, kysyvät luonnollisesti syytä, miksi olemme hylänneet teidät…"