Hän oli nähnyt aamulla sekä rouvan että neidit. He olivat tervehtineet häntä sangen ystävällisesti, muuta hän ei voinut huomata, ja olivat selittäneet, mitä tuli ommella. — Heillä oli työtä vielä koko seuraavaksikin viikoksi — arveli täti Rask.
Mutta tuntui kuin olisi rouva ollut suorastaan kärtyisä tänään, — Lena ei osannut tehdä mitään hänen mielikseen, — oli lämmittänyt huoneita aivan kuin keskellä talvea, — ja sitten olivat ikkunat olleet liian kauan auki, niin että huoneet olivat aivan kylmät… Ja neiti Raskin ei ollut onnistunut myöskään keittää hyvää kahvia aamiaiseksi.
Kas, nyt tuli rouva Torp…
Maisa hätkähti tämän nähdessään; mutta rouva Torp nyökkäsi aivan välinpitämättömänä; — ei lainkaan näyttänyt siltä kuin olisi tämä ajatellut Maisaa, — hän vain pani hatun ja nahkakaulurin eräälle tuolille ruokasaliin ja meni suoraan äidin luo kamariin.
Maisassa heräsi pieni toivon kipinä, — ehkä kaikki voisi mennä ohi…
Oli rauhoittavaa istua näin ikäänkuin kaiken ulkopuolella, sillaikaa kuin heillä oli omat puuhansa ja kun he näyttivät kokonaan unohtaneen hänet… Hän istui ja kuunteli ovikellon soidessa, kuka tuli, ja kuka meni…
Ja nyt tuli Signe jälleen pois ja otti päällysvaatteet ylleen, hän puhui vielä varsin innokkaasti:
"Torp sanoo, ettei hän milloinkaan — milloinkaan, äiti! — ole kuullut mainittavan hänen nimeänsä tämän asian yhteydessä ennenkuin nyt tänään sanomalehdessä. Mutta Schoulla on aina ollut niin käsittämättömän paljon tuttavuuksia, — ja tietysti hänet nyt vedettiin esille juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä…"
Varmaankin joku asia kokonaan täytti heidän ajatuksensa, —
Signellekään ei oltu tarjottu viiniä eikä suklaata —
Mutta Maisan mieltä ei tuo kiinnittänyt; tänään hän oli iloinen saadessaan istua koko päivän omassa nurkassaan, — ehkäpä paha sää menisi ohitse.