Vain eräs ajatus yhä palautui selvästi hänen mieleensä: hän tahtoi heti muuttaa tästä talosta ja asettua asumaan Martha Mon luokse Hammersborgiin.

Hänen sydämessään oli kuitenkin hämäränä välkkynyt pieni toivonkipinä… voimakkaampana kuin hän itsekään oli osannut ajatella. — — Mutta nyt ei ollut enää mitään, mitään keinoa päästä pulasta!

Hän näki äidin edessään — — ja nuo pitkät tummat piilipuut, jotka ikäänkuin lakaisivat pilviä ylhäällä sairaalan puutarhan yläpuolella, — — nyt ne lakaisivat hänet pois — pois harmaitten pilvien mukana…

Muuan ajatus heräsi hänessä, hän hypähti ylös ja alkoi pukeutua.

Siihen aikaan, jolloin Maisa tiesi Kielsbergin menevän ulos ja jolloin he aina tapasivat, hiipi hän alas portista.

— Kaikki oli nyt lopussa, — Kielsbergillä ja hänellä ei milloinkaan enää tulisi olemaan mitään yhteistä…

Hän kulki huomaamattaan tavallista tietään.

"Ihmettelenpä, mitä oikeastaan olette tehnyt, Maisa?" huusi Kielsberg kärsimättömästi Maisalle jo kaukaa Siltakadulta, — "tuskinpa olen nähnyt teitä kokonaiseen viikkoon!"

"Ei tee luonnollisesti mitään, vaikka odotankin, minullahan on niin paljon joutilasta aikaa, arvelette varmaankin?… Voin päästä lääkäriksi kymmenen vuoden kuluttua! Mutta jollen saa nähdä teitä useammin, voin yhtä hyvin heti paikalla ottaa kotiopettajan paikan kaukana Romsdalenissa. Tehän ette tule milloinkaan, — annatte minun kulkea ja odottaa ja odottaa… Niinkuin minä en juuri teidän vuoksenne uskaltaisi aloittaa uutta talvea velkoineen ja kaikenkaltaisine vaikeuksineen…"

Kielsberghän tiesi niin hyvin, että kun Maisa ei tullut määrättynä aikana, niin hän ei päässyt, täytyi istua ja ommella kauemmin kuin tavallisesti.