— — Aina kävi samalla tavoin niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli oikein iloinnut jostakin!… Hän oli niin tuhma, niin tuhma, niin tuhma, oli valmis seuraamaan pienintäkin ystävällistä viittausta; — olihan hän kuitenkin jo niin vanha nyt, että olisi pitänyt tietää, millainen maailma on —
Tämän sai hän jälleen palkakseen sekä olkihatusta että takista — ja kaikista ponnistuksistaan ja vaivoista, joita oli nähnyt voidakseen tehdä tämän matkan. — Mitä hänellä oli siellä tekemistä, — eiväthän he tarvinneet häntä!…
Kas niin, nyt alkaa Jensinekin huutaa, — niin, sillä tavoin sinut otettiin vastaan — tosiaankaan ei sinua ole liian ystävällisesti kohdeltu. — — "Eikä edes kuppia kahvia!" virkkoi hän aivan vihastuneena.
— "Niin, itke sinä vain, Jensine, me menemme, olemmehan perinpohjin huvitelleet tänään!…"
Hän kiiruhti pois eikä katsonut taakseen, ennenkuin istui raitiovaunussa.
Ja sitten lopuksi täytyi heidän vielä kulkea tyhjässä päivänpaahtamassa vaunussa!
"Hys, hys, Jensine! — — Niin, voimmehan kernaasti aukaista takin sekä hatunnauhat, — täällä ei ole ketään, jota meidän tarvitsisi hävetä. — Hiljaa, hiljaa…"
Tyhjä vaunu rämisevine alaslaskettuine ruutuineen rytisi ja heilahteli pitkin raitiotiekiskoja. Oli niin kova melu, että tuskin kuuli Jensinen huutavan.
Toinen raitiotievaunu tuli vastaan alhaalta päin; ja jälleen rämisi vaunu eteenpäin, tyhjänä kuin ennenkin pitkää katua myöten, ohi puutarhojen ja unisten talojen.
Niin, hän oli todellakin saanut palkkansa!