Nuo alituiset rahahuolet, jotka eivät milloinkaan jättäneet häntä, saattoivat ajoittain tuottaa hänelle paljon kärsimyksiäkin.
Hän oli nyt vihdoinkin ollut poliisikamarissa ja hankkinut itselleen luvan arpoa pois vanhan ompelukoneensa.
Hänen oli täytynyt tehdä velkaa Jensinen hoidosta ja ruuasta, ne rahat hänen täytyi välttämättä hankkia. Neljätoistavuotias tyttö ei voinut elää tyhjästä, ja muori, jonka kanssa heillä oli yhteinen keittiö työväenasuntokasarmissa, ei tahtonut odottaa kauemmin kuin kuukauden loppuun. —
Jospa hän vain saisi tukkukauppiaan merkitsemään listaansa… Mutta tuntui vaikealta mennä listoineen konttoriin noiden kaikkien keskelle, — hehän pitivät sitä vain kerjäämisenä…
Hän ajatteli aina olevansa viimeisen kerran pakotettu turvautumaan heidän apuunsa. — Ja miten kiusalliselta tuntui ryhtyäkään pyytämään sitä!…
Hän istui siinä väsyneenä ja alakuloisena ja tuijotti eteensä, — muistuttaen itsekin vanhaa, loppuun käytettyä ompelukonetta —
Voi, — tuo hammassärky ja leini, jonka hän oli hankkinut itselleen vetoisissa ikkunanpielissä, vaivasi alituiseen…
Nii-in, hän sai kyllä taistella ja rehkiä tässä elämässä. Hän tekisi tehtävänsä, niin kauan kuin taisi, ja sitten…
Pari kyyneltä putosi laihoille käsille.
Hän kuuli rouva Arna Schoun äänen keittiöstä.