"Olen niin suunnattoman iloinen, Maisa, — saan asua sopivan kaukana appivanhuksistani, — niin kilttejä kuin he ovatkin, niin he kuitenkin ikäänkuin tahtoisivat vallita Jakobia — luonnollisesti" —
Tämä oli hauskempaa kuin mitä Maisa oikein uskalsi sanoakaan, — sillä hänhän tiesi niin hyvin, minkälaista Arna-rouvan elämä oli appivanhusten luona; hän ei ollut niitä, jotka suvaitsivat toisten tahdon olla määräävänä.
"Vai niin, vai niin — tästähän tuli suuri elämänmuutos! — Ja rouva on jo ollut katselemassa asuntoa?"
"Olen, tänään."
"Kunhan siellä ei vain olisi hatarat akkunat, — ne ovat niin tavallisia näissä uusissa rakennuksissa. Mutta voihan vaatia korjauksia, rouva Schou."
"Kas niin, hyvästi sitten, Maisa! — pyytäkää nyt vain vähän neilikkatippoja äidiltä."
"Voi, mutta ihan totta, luulenpa, että tuo ilkeä hammaskipu on mennyt tiehensä. — On hyvä, että se tulee ja menee." — —
Hän saattoi hyvästi ottaa maustepussin pois, — oli tarpeeksi, kun oli huivi leuan ympäri. — — Oo, hän voi jättää senkin pois.
… Saattaa olla, että rouvasta ja valtioneuvoksesta on ikävää, — istui hän ja tuumiskeli, — kun poika ja lapsenlapset muuttavat pois — kun he nyt olivat asuneet siellä yhdessä…
Hän muisti kyllä tuon vanhan historian, — siitä, kuinka konsuli Schousta tuli valtioneuvos eikä tukkukauppias Tranemista. Hiljaa, hiljaa, parasta on, ettei se asia tullut julki ennenkuin taivaassa…