* * * * *
Neuloja-Maisa oli myöskin päässyt tämän kalliin talven yli, — vaikka yleensä ihmisillä oli niin vähän rahaa nyt, — ja vaikka nuo monet konkurssit olivat herättäneet niin suurta kauhua kaupungissa.
Ja Maisalla oli kyllä ollut omat ajatuksensa, kun tuo mahtava, rikas valimon Schlüsselburg löi rukkaset pöytään… hän, joka sai tuon kauniin Lizzi Kalnaesin — Maisa ompeli juuri portinvartia Evensenillä kellarikerroksessa vinoon vastapäätä noina ratkaisevina päivinä, — ja näki istuessaan kuinka hiljaista oli siellä, ikkunaverhot olivat varovasti alaslaskettuina ikäänkuin olisi ollut sairaita talossa. Niin, Lizzy-raukka, ei ollut hauskaa istua nyt tuon vanhan miehen luona, jonka hän oli ottanut yksinomaan hänen rahojensa vuoksi — nyt oli mennyttä koko komeus…
Ehkäpä Maisa vielä joutuisi ompelemaan heille johonkin pikkuasuntoon, — neuloja-Maisa oli ennenkin nähnyt käyvän niin hullusti!
Hän oli kyllä saanut koetella joka kaupunginosaa, eikä kukaan olisi voinut uskoa, miten erilaista voi olla. Monissa paikoin kyllä näki, että ihmiset saattoivat tarkoittaa toistenkin parasta, — kun vain tulivat ajatelleeksi sitä. — Mutta oli sellaisia, jotka tinkivät ja laskivat killingin eron, niin että oli häpeä puhua siitä. Maisa oli usein istunut sydän kurkussa ja arvaillut, kuinka monta äyriä hän saisi mukaansa illalla; — ja kuitenkin epäilivät he vielä, että hän veisi kotiinsa kaikki, mitä vain saisi käsiinsä…
Maisalla oli tänään työtä kotona. Hän oli saanut ommellakseen lihakaupan matami Hansenin puolikasvaneelle tyttärelle leningin, ja hän oli oikein iloinen siitä, että oli tullut tuntemaan matamin; tämä oli niin hyvä maksamaan ja muisti aina Maisan mennessä kotiin antaa hänelle milloin luun, josta saattoi keittää lientä, milloin hakattua lihaa lihapulliksi.
Niin, Jensine-raukka, hän tarvitsi kyllä sen, — eihän hän useinkaan saanut ruokaa, mikä olisi antanut voimia kasvavalle tytölle.
Maisa istui ja ompeli huoneessaan työväen asunnossa. Ikkunan ääressä oleva pöytä, muutamat vanhat tuolit, joiden päällys oli jo kulunut, mutta joiden luja puuosa oli puuseppä Dörumin työtä, muutamat hyllyt ja pikkuesineet olivat ainoat, jotka olivat jäljellä siitä ajasta, jolloin Maisa oli ollut naimisissa Ellingsenin kanssa, lukuunottamatta tuota vanhaa, hänen omalta nuoruudenajaltaan polveutuvaa piironkia ja sänkyä vaalenneine pumpulipeitteineen.
Oli myöhäinen iltapäivä; hän alkoi ihmetellä, paljonko kello oli ja aukaisi ikkunan katsoakseen tulivatko lapset kansakoulusta; — kellon täytyi kohta jo olla kuuden vaiheilla, niin että Jensine pian tulisi kotiin, — musta lanka oli juuri loppunut…
Kas niin, tuossahan he jo olivat; koko joukko ryntäsi näkyviin, Jensine myöskin pitäen toista pitkää tyttöä kädestä.