"Mutta ettekö syö loppuun kalamureketta?" tyrkytti Lena tullessaan hakemaan pois tarjotinta.
"Ei, monet kiitokset, olen jo kylläinen."
"Hoh, neiti", — kuuli hän sitten Lenan sanovan alhaalla keittiössä, — "miten kylläisen näköisenä se ompelijaneiti siellä istuu; — se johtuu kai siitä, että hänelle tarjotaan kaikissa taloissa, missä hän käy työssä, niin paljon hyviä ruokia. Ajatelkaa, hän ei tahdo enää kalamureketta!"…
Illallispöytää katettiin ruokasalissa ja ruokia kannettiin sisään. Maisa istui lampun ääressä ja käänsi selkänsä sinnepäin niin kauaksi aikaa kuin sitä kesti.
Hän kuuli molempien poikien juttelevan sisällä, juristin ja Antonin, joka oli konttorissa, varmaankin he keskustelivat kauraryynipuurosta. Yht'äkkiä tuli hiljaisuus, kun tukkukauppias astui sisään, — pitkän aikaa kuului vain lusikkain ja lautasten kalinaa.
"Kalamureketta, Lena!" huusi Anton lautasliina levitettynä rinnalle, — "niin että voimme kestää tämän puurokääreen", lisäsi hän vilkaisten Maisaan.
Olutpulloja avattiin ja Maisa kuuli tukkukauppiaan reippaan äänen — ja alituisesti "mitä, mitä" heti perästä, ennenkuin kukaan ehti vastata.
Hui, nyt alkoi tuo ikävä Theodor, juristi, jälleen puhua. Hänen äänensä kuului yhä kiivaammalta ja kiivaammalta ja heti, kun veli alkoi puhua, tiuskaisi hän hänelle jotain; ja "vai niin, vai niin" vastasi tukkukauppias…
"Hii-auu!"
Nyt hän haukotteli. Varmaan menee yhtä myöhään tänään kuin eilenkin.