Maisa asetti ompelutarpeet kokoon; tämän päivän työ oli tehty.
Hän oikaisi itseään hiukan, pudisti ja levitteli reippain kädenliikkein tuota kevyttä Orleans-hamettaan ja noukki pois langanpätkät. Hän pyörähti saadakseen hameen suoraksi ja otti kalvosimet korkeakupuisen, suurisiipisen hatun päältä, joka oli hänen vanha kesähattunsa ja johon oli näppärästi sidottu harso peittämään sen vanhanaikaisuutta. Ruskeasta plyyshireunuksisesta takistaan oli hän, aina ollut ylpeä, se sopi niin hyvin hänen hoikkaan, notkeaan vartaloonsa, mutta nyt oli siinäkin joitakin puutteita; hänen täytyi välttämättömästi hankkia itselleen uusi kunnollinen talvitakki. Hän vaihtoi pumpulikäsineet, jotka hänellä oli ollut aamuisen sadeilman vuoksi, pariin glacénahkaisia hansikkaita, jotka hän veti esiin taskustaan ja otti pienen sievästi kokoonkäärityn naistensateenvarjon nurkasta. Pienine punajuovaisine, edestä ruusukkeelle sidottuine kaulahuivineen näytti hän kerrassaan hienolta.
Mennessään oven ohi katsahti hän ruokasaliin ja näki tukkukauppiaan istuvan siellä ikävystyneenä ja pistelevän hopeahaarukan kärjellä kalaa poikien kinastellessa.
"Hyvästi, neiti Jons, menettekö nyt", hän sanoi sivumennen hyväntahtoisesti ovesta.
Maisa tiesi, että sitten seuraisi tuo ikuinen: "ettekä vieläkään ole kihloissa, neiti!" jollei hän kiiruhtaisi.
Syksyinen sumu piiritti raskaana ja harmaana kaasulyhtyjä hänen kulkiessaan katua eteenpäin; ei ollut oikein sellainenkaan ilma, että olisi voinut levittää sateenvarjon. Hän oikaisi yli torin ja kulki jälleen katukäytävää pitkin. Grönlandin etukaupungissa asuvalle oli suuri kierros poiketa valtionsairaalaan, ja olisi varsin todennäköistä, että hän joutuisi kauankin odottamaan ennenkuin saisi käsiinsä Dammin muorin. Ja jollei hän tapaisi häntä, niin —
Maisa hiljensi askeleitaan pienen ruskean, aivan kadun varrella olevan yksikerroksisen puurakennuksen luona, juuri siinä missä sairaalan ristikkoaita alkoi. Pikkutyttönä oli hän päässyt aina siitä oikotietä sairashuoneen puutarhaan mennessään tapaamaan äitiään, joka oli siivoojana siellä.
Kokonainen maailma oli avautunut Maisalle tuolla sisällä sairashuoneessa, jossa hänellä tavallaan oli ollut kodintuntua. Nyt oli siellä jo kauan sitten ollut toinen assistenttilääkäri, — he olivat jo ehtineet monta kertaa vaihtuakin sillä paikalla — ja kokonaan toinen henkilökunta. Mutta hän tunsi kuitenkin itsensä kotiutuneeksi siellä niin kauan kuin ovenvartia ja Dammin muori pysyivät paikoillaan.
Hän poikkesi hiukan tieltä kulkeakseen molempien säleaitojen välistä, jotka kumpikin ympäröivät puutarhaansa, ja soitti porttikelloa. Hän muisti vielä ajan, jolloin sääntöjen mukaan tähän aikaan oli liian myöhäistä tulla sisään, siitä asti kun hän pikku Maisana tuli tapaamaan siivoojatar Maisa Jonsia, — ja kuulustelun, jonka portinvartia aina pani toimeen. Hän kuuli kellon soivan sisällä ja tunsi jotakin vanhasta jännityksestä: tuntisiko hän ja päästäisi armollisesti sisään hänet tänä iltana, tuo jäykkä, hintelä, pikku mies, joka oli niin äreä, — ja niin kiltti toisinaan ja joka ilmestyi ovenvartianhuoneesta kuluneessa, pitkässä, sinisessä takissa kirkkaine nappeineen ja puhtaanvalkoisine kaulahuivineen ja joka muistutti kirurgin professoria. Silloin hän oli luullut, että he kaksi olivat yhtä mahtavia ja yhtä suuria käskijöitä.
Hänen elämänsä suurin käännekohta oli, kun äiti kuoli, eikä hänellä enää ollut oikeutta tulla ja mennä sinne säleaidan sisäpuolelle, jossa raskaat puu- ja kivirakennukset ympäröivät pihamaata ja korkeat, huuruiset piilipuut huojuivat. Myrskyssä ja tuulessa ne ikäänkuin lakaisivat latvoillaan pilviä —