Tuntui paljon kevyemmältä kulku, kun sairaalan portti puoli tuntia myöhemmin sulkeutui hänen jälkeensä ja kun Dammin muorin kolme markkaa oli hänen taskussaan. Maisa oli aivan tarkalleen tietänyt, mistä tätä piti kysyä, — rappuja ylös vasemmalle, jossa koko leveä, pitkä käytävä oli valaistu nyt, kun iltakierros oli ohi. Usein oli hän seisonut ja odottanut näitten sairashuoneitten ulkopuolella, numero 2:n, numero 3:n, numero 7:n, ja hän tunsi jälleen kaikkien niiden vuosien jälkeen, joina hän oli käynyt äitinsä luona, täällä ylhäällä tämän omituisen sairaalanhajun.
Hän oli tullut kerrassaan hyvälle tuulelle kaikkea tätä ajatellessaan, eikä hän huomannutkaan ennenkuin oli jo Vaterlandin sillalla. Silloin hänen viereensä asettautui eräs nuori mies; kaasulyhdyn valossa huomasi hän, että se oli joku ylioppilasvetelys.
Seuraavankin lyhdyn luona tuli tämä jälleen esiin. Hänellä oli silmälasit ja hän tirkisteli Maisaa; — "ole hyvä, ukkoseni, tarkastele vain minua!"
Yht'äkkiä hän tervehti kohottaen hyvin kohteliaasti hattuaan:
"Ehkä te asutte jossakin täällä Grönlandin kaupunginosassa, neiti?"
Mitään vastausta ei kuulunut; mitä se häneen kuului, missä Maisa asui.
… "Ajattelin vain, että nyt ehkä palaatte kotiin kaupungista."
Nyt piti vain olla olevinaan niinkuin ei kuulisi lainkaan.
"Vakuutan teille, neiti, ettei tässä ole mitään vaaraa. Sehän oli vain peräti viaton kysymys, joka ei millään tavalla voi loukata teidän kainouttanne. Tahdoin vain tietää, voisitteko sanoa minulle, missä on numero 153 Grönlandin tien varressa."
Mutta hyvä isä… eikö tuo pahus ollut ottanut selvää juuri sen talon numerosta, jossa hän asui!