Eikös vain siellä ollut jälleen tuo roikale! — Hän oli siis ruvennut seuraamaan Maisaa.
"Kuuletteko te, joka olette siellä, pitääkö tässä kurassa kahlata oikeaan vai vasempaan?"
"Pysytelkää vain keskellä, siinä on juuri sellaista, mistä eniten pidätte, siinä on kaikkein syvintä."
"Kas, kas, kuulkaas vain! Tehän siellä olettekin, te, jonka kanssa äsken juttelin. Nyt aiotte varmaankin upottaa minut. Siinä tapauksessa täytyy minun sanoa, että te teette syntiä aivan viatonta olentoa kohtaan… Mutta tämähän on sikamaista!"
Ääni kuulosti surkealta, hän oli pulassa.
"Kuulkaas nyt, korkeasti kunnioitettava neiti, ettekö voisi saada itseänne tuntemaan sääliä lähimmäistänne kohtaan, jonka aikomukset te nähtävästi käsitätte kokonaan väärin. Sanokaa vain, pitääkö minun mennä oikealle vai vasemmalle? Sillä täällä on varmaankin joitakin laudantapaisia jossakin. Ette suinkaan tekään leijaile siellä ilmassa niinkuin varjo onnellisemmasta maailmasta?"
"Ei, tämä on aivan epätoivoista", mumisi hän. "Tässähän voi vähällä joutua uimaan. Nauratteko te, neiti?"
"Mutta tämä talohan se kaiketi on?" sanoi hän yht'äkkiä, — "näin niin selvästi talonnumeron kaasulyhdyn valossa, sataviisikymmentäkolme. Näettekö, minun täytyy päästä numeroon 153 muurarimestari Ellefsenin taloon… Asun täällä jossakin, saan ilmoittaa; se on, olin täällä viikko sitten, mutta silloin oli kirkas päivä, nyt ei pirukaan tuntisi näitä paikkoja — ja olen muuten muuttanut tänään, jos palvelijani vain on täyttänyt velvollisuutensa. Haen leskirouva Thorsenia."
"Oh!" — nyt selveni asia Maisalle. Hänkö siis! — ja kun Maisa oli tehnyt itsensä naurettavaksi hänen silmissään kaiken aikaa.
"Kyllä hän asuu täällä", tuli nyt reipas vastaus, "tuossa aivan edessänne, kun tulette pihaan. Niin — varmaankaan ette näe mitään, — mutta jos seisotte hetken aikaa siinä, missä nyt olette, ohjaan kyllä teidät oikeaan."