II.
Tosiaankaan ei Maisan ollut helppoa selviytyä nyt edellä joulun; hänen olisi pitänyt jakautua kolmeen osaan, sillä Brandtilta saapui kutsu ja samoin Jürgenseniltä; — hän oli saanut lähteä kesken pois Simonsenilta, jonne hän oli lupautunut koko viikoksi ompelemaan neitien tanssiaisleninkejä, — ja nyt, ennenkuin hän lähti kotoa aamulla, tuli sana leipuri Antonisenilta, että heidän välttämättä piti saada uudet vaatteet kaikille kolmelle lapselle! — Jollei hän menisi sinne, niin kadottaisi hän varman paikan, johon piti turvautua kesällä koko hienoston ollessa maalla. Mutta nyt sai kesällä käydä miten tahansa, sai kun saikin, sillä oliko hän luotu istumaan ja ompelemaan lastenvaatteita ja sensellaista nyt, kun oli niin paljon muuta tekemistä.
Aivan odottamatta olivat tulleet nämä kutsut tirehtööri Solbergin tanssiaisiin; mutta varmaankin pitivät he nyt ne niin myöhään — tuskin oli neljääkääntoista päivää niistä enää jouluun — siksi, että noita sieviä tyttäriä kutsuttaisiin kaikkiin tanssiaisiin talven kuluessa ja juhlittaisiin kaikin tavoin.
Maisa oli istunut Jürgensenillä hyvin myöhään eilen illalla, — olisipa siellä ollut ompelukone, niin olisi työ sujunut toisenlaisella vauhdilla, — ja oli tullut jälleen lumipyryssä ennen kahdeksaa tänä aamuna. Hän oli tehnyt ankarasti työtä kaiken päivää; Mina Jürgensenin tarlataanileningin piti tulla nyt valmiiksi tänä iltana, sillä Theodore Brandt ahdisti kovasti töillään.
Mina ei voinut olla poissa kymmentäkään minuuttia, vaan tuli jälleen sisään ruokasaliin Maisan luo ja hypisteli ja asetteli yhteen kangaspalasia ja ihmetteli ja jutteli. Hän otti esiin kukkia ja koetteli nyt, sopivatko ne leningin väriin lampun valossa, ja sitten koetteli hän helmiään; — hänellä oli erittäin kaunis vartalo, hoikka ja sorea, ja hän tahtoi, että se myöskin näkyisi.
Ja Maisa tiesi varsin hyvin, millainen hänen pukunsa tuli olla, — sileä pusero ja sen yllä olkapäiltä rinnan yli ulottuva runsaslaskoksinen röyhellys. Mina-neidillä, joka oli niin hento, piti olla jotain täyttävää. mutta se ei saanut pudota raskaasti ja jäykästi, niin että se kadotti oikean, yksinkertaisen luonnollisuutensa. Sillä sellainen suora ja sileä, jäykkä kiilantapainen kangaspalanen oli koristuksena pahinta, mitä hän tiesi.
Mina seisoi hieno, valkea hame vaaleanpunaisen tarlataanileningin alla ja koetteli. — Vyötärön kohdalta täytyi hiukan kaventaa, se teki vartalon pehmeämmäksi ja vapaammaksi… Ja hameen tuli laskeutua niin pehmeästi ja ikäänkuin ruumista myöten —
"Mutta ei mitään koviketta!" keksi Mina yhtäkkiä; hän tuli loistavan iloiseksi päästyään vihdoinkin selville siitä, miten piti olla. — "Kunhan se vain istuisi… kunhan se vain istuisi!"… Siniset silmät aivan välkkyivät; — "kunhan se vain saataisiin putoamaan vapaasti ja luonnollisesti…"
Hän koetteli ja näytteli ja puheli ja huolehti.
Ja Maisakin oli vallan kuumeessa: — "Ei, mutta jos Mina-neiti kiinnittäisi kukkia paksuun, vaaleaan tukkaansa"; — hän veti varovaisesti hameen pään yli, — hänestä saattaisi tulla niin sievä, että siitä puhuttaisiin!…