Oli tyhjää ja hiljaista. Lampun valo alkoi punertaa, se heikkeni ja himmeni.
Varmaankin oli oikea myrsky ulkona, tuuli ulvoi. Hän ompeli ja ompeli, kestäisi vielä ainakin tunnin ennenkuin hän saisi kaikki valmiiksi.
Illan kuluessa saattoi hän saada sellaisen unenpuuskan, että hän ikäänkuin näki kaikki kaksinkertaisena. Mutta ompeleminen kävi kuitenkin yhtä sukkelaan siitä huolimatta, ja kun puuska oli ohi, oli hän päässyt pitkän matkan eteenpäin.
Siinä istuessaan uneksi hän, että oli aikainen aamu ja hän kulki äskensataneessa, paksussa lumessa vaivaloisesti pihan yli, — joka askeleella näkyi mustaa likaa — ja tapasi kirjapainopojan, niinkuin tavallisestikin tämän mennessä rappuja ylös ylioppilas Kielsbergin luo paperiviilekkeineen.
… Kielsbergin mielestä he varmaankin tavallaan tunsivat toisensa ensimäisestä illasta saakka, jolloin tämä tuli taloon. Hän tervehti ja jutteli joka kerta heidän tavatessaan toisensa ulkona ja kyseli häneltä, niissä hän milloinkin oli ollut ompelemassa ja mihin hänen piti mennä huomenna ja ylihuomenna. Kielsberg arveli, että Maisa oli varmaankin hirveän tyytyväinen maailmaan ja ansaitsi äärettömän paljon rahaa, — silmät kiiluivat ja vilkuivat silmälasien takaa — Maisa kun ahersi aikaisesta aamusta myöhään iltaan. — Varmaankin tulisi hänestä vielä hirveän rikas! —
Kielsberg oli aina iloinen, vaikkei hänellä suinkaan ollut liiaksi rahaa, miesraukalla. Rouva Thorsenin täytyi kovasti kiristää häneltä vuokraa, sen hän oli kuullut Tillalta. Hän luki lääkäriksi ja hänet tunnettiin hyvin sairaalassa.
Oli harmillista, että Maisa oli lauantaina sattunut tulemaan kotiinsa niin onnettomaan aikaan, juuri kun pesijätär seisoi ja karhusi laskua ja huusi, ettei hän enää vasta pese noita kuluneita paitoja, jollei herra maksa. Hän olisi antanut paljonkin, jos olisi voinut hävitä näkymättömiin, niin hieno kuin Kielsberg aina oli; mutta oli mahdoton enää kääntyä ympäri, sillä hän oli juuri menossa viemään leninkiä rouva Thorsenille ja niin käänsi hän asian leikiksi ja meni rappuja ylös aivan heidän keskeltään. Mutta eipä Kielsberg ollut näyttäytynyt sen jälkeen…
Lampun valo punersi yhä enemmän, se alkoi kärytä. Viimeiset koristeen laskokset olivat vielä neulomattomina hänen edessään.
Rouva aukaisi ovea nähdäkseen, eikö hänen työnsä pian valmistuisi; ei varmaankaan kannattanut enää jäljelläolevan pätkän vuoksi panna lamppuun uutta öljyä?… Mina oli nukahtanut arkihuoneeseen odottaessaan…
* * * * *