Paksut, lyhyet kullatut kellonperät heilahtelivat puseroa vastaan matamin jutellessa, ja molempien tytärten kädet luikertelivat hänen käsiensä alitse vatia kohti.
Toisten matamien yritykset saada sanotuksi jotain lapsesta tai kasteesta raukesivat aivan tyhjiin.
Yht'äkkiä nousi matami Andersen:
"Huh — täällä sohvassa on niin kuuma… enkö voisi saada istua sinun paikallesi, Andersen?"
Mutta siitä oli seurauksena vain, että nyt nuo kolme oikein levittäytyivät sohvaan, ja sitten juteltiin jälleen.
"Älä luule, että ketju on oikeaa kultaa", kuiskasi matami Andersen Maisa Jonsin korvaan, — "ja nuo sormukset hänen sormissaan… pelkästään katinkultaa. Kuulkaa, minä en suorastaan voinut istua hänen vieressään."
Laiha, pitkä maalarimestari pienine, punertavine paineen kulki, ympäri varsin koreana liiveineen ja avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjosi olutta ja miesväelle ryypyn; hänen otsassaan oli pari punaista läikkää ja hän laski leikkiä ja kaatoi.
Nyt pienokainen huusi viereisessä pikku makuuhuoneessa, ja matami Jörstadin täytyi mennä sinne auttamaan vanhinta, kaksitoistavuotista tytärtään.
"Oli ehkä hyväkin, että tällä tavoin jouduimme muistamaan myös lasta", sanoi matami Andersen katkoen leskimatamia terävästi silmiin.
"Niin — ni-in — niin — odottakaahan nyt siksi kunnes eukko tulee jälleen sisään", — alkoi maalarimestari. Vihdoinkin puhui hän sitten ohuella, piipittävällä äänellään: