"Sitä minä nyt vain tahtoisin sanoa, niinkuin olen ajatellutkin kaiken aikaa, että minä ja vaimoni kiittäisimme kummeja sekä siitä, että he ovat olleet kirkossa meidän Kristinemme kera, että myöskin kaikista hyvistä lahjoista, jonka vuoksi me kiitämme ja kumarramme jok'ainoalle."
Talonisännöitsijä nousi nyt esittääkseen, ennenkuin joi lasinsa, kummien onnittelut ja toivomukset pikku Kirstinen menestykseksi. Ja puheen jälkeen tarjosi maalarimestari paloviinaa kaikille, myöskin naisille, joitten piti ottaa koko- tai puoliryyppy sen mukaan, olivatko he naimisissa vai naimattomia; mutta oli hirveätä, miten nuo molemmat Rasmussenin tyttäret tirskuivat ja kursailivat, ennenkuin hän sai heidän maistamaan väkeviä, — olutta, herra paratkoon, saattoivat he kyllä maistaa, mutta —
"Pitäkääs nyt silmällä heitä", sanoi matami Andersen, — "luulenpa, että tuokin menee alas, jos lasi vain jää siihen seisomaan. Ajatelkaas, että he ovat tyhjentäneet koko tuon takimaisen maljan, nuo kolme!"
"Katsokaas, katsokaa toki", kuiskasi hän joka kerran kun he joivat, ja tyrkkäsi Maisaa; — hän oikein tarkasteli heitä… "Tuo taloudenhoitajatar on vain ottanut pikku siemauksia, ja nyt on lasi jo aivan tyhjä. En minä usko, että hän on mikään taloudenhoitajatar — taloudenhoitajattarella muka tuollaiset pitkät korvakellukat, eipä todentotta olekaan! — Hyh, olen iloinen, että muutin paikkaa."
Matami Andersen kuiskaili ja kuiskaili ja kiusaantui yhä enemmän katsellessaan noita, jotka olivat vieneet häneltä sohvan. Pitihän toki talonisännöitsijän rouvan ikäänkuin olla ensimäisenä täällä.
Nyt alettiin yltympäriinsä jutella, ja Dörum ja suutari siirtyivät vähän kauemmaksi, kuten maalarimestarikin. He istuivat irlantilaisiin villaröijyihin puettuina ja hikoilivat ja polttivat. Dörumilla oli ollut porsliinipiippu valmiiksi täytettynä taskussaan ja talonmies hipaisi suutaan kielellään ja joi olutta niin usein kuin vain lasi täytettiin; hän huomasi kyllä, että eukon mielessä oli jotakin, mitä piti koettaa sovittaa… "Kuulehan", sanoi hän taputtaen tätä aina väliin ystävällisesti olkapäille, — "kuulehan, Maren, — mutta juohan toki, Maren, täällä on olutta — niin — pidähän silmällä Jensineä. Usko pois, äiti, että olet suuressa edesvastuussa, sillä, näetkös, nyt tulee tuo Sundbyn puotilainen tänne, tiedäthän, — niin ja kuulehan — jätän kokonaan sinun ratkaistavaksesi, tahdommeko hänet vai emme", kuiskaili hän nipistäen matamia.
Kas vain, — Sundbyn Johannesen ja Jensine Andersen, — vai niin, vai niin — ajatteli Maisa, joka myöskin oli kuullut puhuttavan siitä.
Nyt tulivat ulkoa pakkasesta läkkisepänsälli ja vielä muuan toinenkin jääden hämillään seisomaan ovensuuhun, sillä eipä juuri näyttänyt siltä kuin tanssittaisiin täällä ahtaassa kamarissa. — Maalarimestari pyysi heitä olemaan ystävällisiä ja istuutumaan ja ottamaan ryypyn siksi kunnes tulisi useampia. Hän ei tahtonut sytyttää valoja työpajaan niin aikaisin. Täytyihän pitää huolta, että valoa riittäisi myöhempäänkin.
Nyt kun talonisännöitsijä oli saanut vaimonsa irti tuosta yhä kiihtyvästä sodanhalusta sohvassa istuvaa leskeä kohtaan ja hänen huomionsa kiinnitetyksi Jensineen, istui hän aivan tyynenä ja vakavana, kaulassaan vaaleanpunainen solmittu liina, ja nautti olutlasistaan, jonka hän oli asettanut polvelleen, puhallellen suuria savupilviä ja jutellen ja laskien leikkiä Dörumin ja suutarin kanssa.
"Ettekö voi saada hiukan ovia auki siellä!" kuului yht'äkkiä sohvalta, — "minusta tuntuu, että me suorastaan paistumme täällä", — matami Rasmussen toi kärsimättömyytensä ilmi äänellä, joka oli kokonaan toisensävyinen, ei ollenkaan lempeä, kuten kahvia juotaessa.