"Juodako pikku Kristinen onneksi, matami Jörstad?"
Matami kiiruhti miehensä luo, joka istui haikupilvien keskellä nurkkalampun luona.
"Tehän olette suuri keksintöjen tekijä, Sjöberg?" koetti Kielsberg aloittaa puhetta.
"Niin — tiedänpä erään, joka keksii!…"
"Sanokaahan, tiedättekö mitään keinoa vetoisia laseja vastaan — huoneessani tuulee niin, että saattaisi panna tuulimyllynkin käyntiin…"
"Vetoisia laseja… lasia? — Ehei — lasi on tiivistä, saan ilmoittaa. Ei tarvitse paljoakaan järkeä, kun sen ymmärtää… Mutta ikkunanpielestä ja kehyksistä kyllä vetää…"
"Luuletteko, että olisi paras liimata moneen kertaan paperia rakoihin?"
"Paperia? — Niin, ni-in, sehän on vanha akkain antama neuvo talven varalle, se… Mutta muuten, nähkääs, jos tosiaankin tarkoitatte sitä, mitä sanotte, niin kannattaa kyllä tutkia seinäntukkeamista… Niin — sammalta etupäässä, — ja lunta, sitten kun sitä tulee, aivan seinänvierelle. Merellä käytetään meriheinää täytteeksi… meriheinämättäitä… ja mitä enemmän vesi painaa, sitä tiiviimmäksi tulee täyte. Saatte uskoa, että olen kyllä tutkinut asiaa. Kunpa löytäisi sellaisen aineen, että mitä enemmän sataisi, sitä tiiviimmäksi tulisi täyte…"
"Saan kai tarjota vähän punssia?" Siinä seisoi maalarimestari hiukan horjuvana, ääni epävarmana, täysinäinen viinilasi märällä tarjottimella.
"Huh — huh — miten nuo tyrkkivät."