"Vai niin!" — Maisan pienet, pirteät silmät tarkastivat Lenaa. — "Vai nii-in, — vai nii-in." Hän maiskutti huulillaan, sill'aikaa kun hän piti neulaa päivää vasten saadakseen langan silmään, ja Lena näki kyllä, että Maisalla oli omat ajatuksensa asiasta.
"Te ehkä uskotte, että hän on kosinut neitiä. Luulen kyllä, että ihmiset puhuvat sellaista, niillä on niin paljon huolta toisten asioista."
"Minä en edes muista hänen nimeänsäkään, Lena, niin että voitte itse nähdä, miten on asian laita", kuului lyhyesti ja torjuvasti. "Älkää vain luulko, että minä pistän nenääni joka paikkaan; minä en tule siitä köyhäksi enkä rikkaaksi."
Ei kiitos, hän ei tahtonut enempää kuin kaksi palasta sokeria.
Lena meni tarjottimineen ja Maisa istui jälleen hieman kapeahartiaisena ja työnsä yli kumartuneena, jalat pöydänjalalla, — hän oli kastunut aamulla, minkä vuoksi hän oli ottanut toisen kengän pois jalastaan, — ja oli tyytyväinen elämäänsä sekä nautti saadessaan tuota hienoa palasokeria kahviinsa.
Hänellä oli kaksi pientä vilkasta, punareunaista silmää tuuhein kulmakarvoin, jotka aina silloin tällöin, kun hän vaipui ajatuksiinsa, yhtyivät kaarena rohkean nenän yläpuolella, — selvästi itsetietoisen nenän, se ikäänkuin työntyi urheana ilmaan, — ja lyhyt ylöspäin nouseva ylähuuli, joka mielellään paljasti parin hyviä etuhampaita. Ruskeat hiukset olivat hiusnauhalla kevyesti sidotut, ja jonkun verran kapeilla poskilla oli hiukan keltaisen vivahdusta, joko se nyt sitten johtui kesän pisamista tai siitä ainaisesta kahvinjuonnista, johon hän oli tottunut. Hän puri ajattelevasti sokeria —
Ei-i, niin hullua hän ei ollut ajatellut Signe-neidistä. Tuo vanhanpuoleinen herra Torp… Hän näytti aivan siltä niinkuin hänet olisi juuri pantu uuteen kuntoon; — aivan kuten uudelleen muodostettu hattu! Ohutta tukkaansa hän harjasi varmaankin hyvin ahkerasti edestäpäin saadakseen sen riittämään yli kaljun päälaen.
Hui, — antaa sen kauniin ylioppilaan, joka nauroi niin iloisesti, mennä menojaan, siksi ettei sentapainen heti voinut viettää häitä! — Kylläpä se on pikkumaista, aivankuin tyttö olisi tullut maailmaan isän rahalaatikossa.
Hän kuunteli… Kuinka hän saattoikaan tuolla tavoin alituisesti nauraa, tuo Signe. Ensin hy, hy, hy, hy rintaansa ja sitten päättyy se noihin korkeisiin kimakkoihin ääniin. Niin, herra Torp saa kyllä kuunnella tuota satakieltä aivan tarpeekseen!
Maisan piirteet pitenivät sangen ilmehikkäästi, hän sysäsi kahvikupin luotaan vähäkankaalle ja rupesi laskemaan koneella pitkiä ompeleita.