Jospa hän rohkaisisi itsensä ja pyytäisi rouvalta, nuo kolme markkaa tänä iltana? Hänhän saisi ne ansaituksi huomenna tai ylihuomenna ennenkuin hän menee Schoulle…
Hän istui ja veti sormustimen pois sormestaan ja pani sen jälleen paikoilleen.
Oli kyllä kaikkein pahinta, mitä hän saattoi ajatella, pyytää sellaista, — ja vielä lisäksi rouva Tranemilta, joka oli niin ylpeäluontoinen ja hieno. Mutta hänen täytyy koettaa tuoda esiin asiansa, kun he koettelisivat leninkiä tänä iltana…
Hän kuuli, että eteisessä sanottiin hyvästi ja juteltiin — herra Torp ja täti Rask ja neiti. Oli jo alkanut hämärtää.
No niin — hyvästi sitten, — ja tulkaa pian takaisin! matki hän itsekseen täti Raskin erittäin ystävällistä ääntä… Nythän neiti Sundtkin meni; ja sisässä ruokasalissa väiteltiin kiivaasti siitä, kuka menisi isän luo konttoriin pyytämään lupaa päästä teatteriin illalla katsomaan uutta kappaletta.
Täti Rask kantoi itse pois kahvitarjottimella messinkisen kahvikannun ja kaikki kupit.
Maisa seisoi ja piti ompelusta ikkuna valoa vasten. Likaisessa pihassa oli surullinen lyhty sytytetty palamaan varastohuoneen sisäänkäytävän luona olevaan pylvääseen; siellä nostettiin sokerilaatikoita raskailta kuormarattailta. Kaikkien monien käsittämättömien ovien joukosta piha-aukon kosteassa puolipimeässä häämötti takapiharakennuksen käytävärappu pienine ruutuineen ja aina toiseen kerrokseen saakka ulottuvine käsipuineen. Tuo rakennus oli jäänyt siihen muistoksi entisestä maalaiskaupasta tukkukauppiaan appiukon ajoilta. Uudistusten ja lisärakennusten avulla oli siitä vähitellen muodostunut tuo uudenaikainen harmaa kolmikerroksinen kivirakennus kadun varrelle. Sitä piti nyt hallussaan tukkukauppaliike Tranem ja Kumpp.
Ikkunasta oli Maisa hiukan uteliaana seurannut varsin levotonta elämää ja liikettä ylhäällä sivurakennuksessa, jossa rouvan veljenpoika, kadetti Didrik, asusti; siellä oli ollut sellainen touhu ja juoksu ylös ja alas rappuja nyt koko iltapäivän… Ja pettäköötpähän häntä! — sinne vietiin pulloja, joita palvelija kuljetti salaa ja nopeasti rappuja ylös vähän kerrallaan.
Kas vain, miten hurskaaksi ja viattomaksi hän, Andreas-palvelija, teki itsensä kulkiessaan aivan vierestä itse tukkukauppiaan ohitse koreineen. Varmaankin oli siinä olevinaan vain lamppuöljyä ja tulitikkuja ja tupakkaa ja muuta sentapaista, sitähän hän kantoi!… Olipa onni, että tukkukauppias oli niin kiintynyt katsomaan piharenkiä, joka seisoi ja pesi ja kiilloitti vaunuja.
Muhkea mies, vanha tukkukauppias, — aivan kuin virkeä kukko suoristaessaan itseään ja rehennellessään. Mutta kuitenkin vetivät he, todentotta, häntä nenästä, niin suurena ja ylpeänä kuin se nuuskikin ilmaa joka puolella. Sillä Maisa voisi vaikkapa panna päänsä pantiksi, että tuolla sivurakennuksessa pannaan toimeen kemut tänä iltana, kemut, joista hän, tukkukauppias, ei saa mitään tietää.