Kas niin, tuollapa meni Antonkin, talon poika, rappuja ylös; — eikös hänkin osannut pujahtaa juuri silloin kun isä oli mennyt jo sisään! Varmaan hän juuri onkin lähettänyt pullot…
Tuo mielenkiintoinen huomioidenteko keskeytyi, kun Signe-neiti tuli sisään tuoden juuri sytytetyn lampun. Häntä seurasi hänen kuusitoistavuotinen sisarensa Arna.
"Ei, mutta seisotteko pimeässä, — kas, kun ette ilmoita, että tarvitsette valoa, Maisa! — No, miten äidin leninki edistyy?"
"Varsin hyvin, pusero on jo leikattu; luulen varmaan, että rouva voi tulla koettamaan tänä iltana sitä."
Lampun vielä heikosti valaistessa tummaa villakangasta, veti Maisa ikkunaverhon eteen ja siirsi ompelutarpeet ikkunalaudalta pöydälle.
"Teidänhän pitää jo perjantaina mennä Schoulle?" kyseli Signe.
"Niin, minä sain erikoisesti sanan, etten vain lupautuisi muualle."
"Mutta tiedättehän, että äiti tahtoo saada leninkinsä valmiiksi ja vanhan silkkileninkinsä korjatuksi."
"Oi, siihen on hyvästi aikaa, neiti. Luulenpa, että ehdin vähän aloittaa myöskin Arnan leninkiä, ennenkuin lopetan ylihuomenna työni; se käy kuin tanssi, kun on ompelukone. On ollut puhetta, että Brandtit myöskin hankkisivat sellaisen; mutta asessorin mielestä on kaksikymmentäkahdeksan taalaria aika paljon rahaa; hän arvelee niitten pian halpenevan."
"Mutta minä sanon teille, Maisa, että sen täytyy istua hyvin", ryhtyi Arna puhumaan; — "en ole milloinkaan saanut mitään kunnollista leninkiä, mustaa ripillepääsyleninkiäni lukuunottamatta, ja sitä te ette neulonut."