"Oh, saan sen kyllä istumaan; nythän teillä on jo vähän vartaloa; — ennenhän oli aivan kuin olisi ripustanut riuvun ylle vaatteet."
"Niin — ennen — niin; mutta nyt" — — Hän oikaisi itseään ja työnsi hartioitaan taaksepäin.
"Niinpä niin, näen kyllä, että alatte tulla neidiksi."
"Pyydän vain, ettette leikkaisi väärin ja kuvittelisi, että minulla on samanlainen vartalo kuin Signellä, minä olen hoikka ja notkea, minä", näytti hän ja siveli käsillään vartaloaan.
"Kuin luudanvarsi", tokaisi sisar; — "et suinkaan sinä kuvittele mitään, Arna."
"Muistahan vain, sinä Signe pieni, että Anton vertasi sinua tässä eräänä päivänä hienoon pyöreään vehnäpullaan, johon on pistetty pari pientä suloista rusinaa, ja se on niin totta, niin totta."
Maisa oli pakahtua naurunhalusta, sillä se oli tosiaankin niin totta, niin totta, — ja samat lempeät silmät ja sama tasainen tapa kuin täti Raskilla.
"Olkaa hyvä ja väistykää hiukan, neiti, niin että pääsen ompelukoneen luo."
Hän alkoi ommella huristaa pitkää saumaa, jonka hän jälleen oli harsinut kiinni.
"Onko tämä kappale täältä olkapäältä", tiedusteli Signe; hän oli vetänyt tuolin luokseen ja koetteli ja sovitteli yhteen paria leikattua kangaskappaletta. — "Minkä vuoksi Schouilla on sellainen hirmuinen kiire, Maisa?" kysyi hän sitten.