"Antakaahan minun katsoa", sanoi Kielsberg… "Auttakaa minua, kääritään hiha ylös." Hän painoi peukalollaan haavaa.
"Ettekö voi tarttua kiinni, Elling, — hän on tohtori ja käy sairashuoneella joka päivä — kirurgilla." — Maisa tiesi kyllä, kuinka he seurasivat professoreja siellä.
"Ei tämä ole vaarallista", tyynnytti Kielsberg. "Pitäkäähän kiinni tuosta ylhäältä, matami Rasmussen, — arvelen, että olette ennenkin nähnyt samanlaisia tapauksia."
Hän otti esiin laatikon, jossa oli sidetarpeita. "Tuokaa tänne kynttilä, matami Jörstad, ja valaiskaa sillä —"
"Hän on lääkäri", kuiskailtiin ympärillä.
"Juoskaa huoneeseeni, Tilla, ja ottakaa sidekangasrulla, jossa on neula, sekä pullo aivan hyllyn nurkasta…"
— Kielsberg tunsi nyt itsensä yleisön suosimaksi. Eihän Larsinekaan ollut tahtonut puhua pahasti herra tohtorille, ja maalarimestari tuli hyväntahtoisena ja horjuvana täysi lasi kädessä osaamatta muuten tuoda esiin tunteitaan.
"Siinä nyt näette", sanoi matami Rasmussen, "ettekö usko, että minä tunnen ihmiset! — Mutta enpä rupeakaan olemaan hyvää pataa tuollaisen puoti nulikan kanssa, niinkuin muutamat." — Tanssi oi jälleen alkanut, ja Johannesen liehui uudelleen ohi Jensinen kanssa Sjöbergin vinguttaessa ja kitkuttaessa jotenkin väsyneenä viulua.
Kielsbergin arvo oli noussut, sitä ei sopinut enää menettää. Hän seisoi päällystakki yllä valmiina menemään ulos, mutta ei ollut pannut vielä hattua päähänsä ja katsoi isällisen puolueettomasti seuran kuningattaria, nyökkäsi tyynen ystävällisesti Larsinelle ja leikillisesti nuoremmalle tylleröiselle Thealle, hymyili ymmärtävästi pitkälle, tummalle Jensinelle ja vain ohimennen neitsyt Jonsille.
Maisa ei voinut olla tuntematta, että hän ikäänkuin oli leikin ulkopuolella. Eihän ollut luultavaa, että Kielsberg oli tullut hänen vuokseen, — mutta hehän nyt kuitenkin olivat ensin tutustuneet toisiinsa. Hän ei ollutkaan niin suora ja avonainen kuin Maisa oli luullut, — tuossa hän nyt seisoi keppi kädessä imelästi hymyillen Jensinelle!