Hui, kuinka viimoi! Hän piti käsiä korvilla ja paransi jälleen vauhtia.
Mutta Sundbyn puodin ovesta tuli juuri ulos ylioppilas Kielsberg liittyen Maisan seuraan.
"Voitteko itkeä ja nauraa samalla kertaa niinkuin jotkut, neiti
Jons?" kysyi hän katsoen aivan läheltä häntä silmiin nähdäkseen mitä
hän vastaisi, koettaen samalla astua lyhyin ja nopein askelin kuten
Maisakin.
"Tarkoitatteko, että olisin tuulihattu — älkää luulko!"
"En, en, mutta sanon, että on suorastaan vahinko, jollette näe sunnuntai-iltana teatterissa näyteltävää kappaletta!"
"Oh!"
"Kuulkaa, teatterissa pidetään molemmin puolin ovet auki näytelmän aikana, ja ne jotka saavat itkukohtauksen, kannetaan ulos toisesta, ne taas, jotka ovat naurusta menehtymäisillään, toisesta. Olisinpa utelias tietämään, itkisittekö te vai nauraisitteko, neiti Jons."
"Ei suinkaan se ole niin vaarallista, olettehan tekin kestänyt hyvin siellä."
"Niin — minä, joka kirjoitan lehtiin ja arvostelen kappaleita, sitä työtä tehdessä ei koskaan naura. Nähkääs, täytyy koetella puolueettomia ja turmeltumattomia sydämiä…
"Kuulkaas nyt, neiti Jons, olenhan jo sanonut, että minulla aina on kaksi pilettiä käytettävissäni lehden puolesta, — nyt ette saa olla vastahakoinen, vaan annatte minun tarjota teille toisen niistä… Antaisinpa vaikka pääni pantiksi, että itkette lopuksi."