Istua ja ommella ja ommella päivät päästään!
Nyt hän ei tosiaankaan välittäisi mistään — menisi vain! —
* * * * *
Maisa myöhästyi hiukan tullessaan teatteriin sunnuntai-iltana.
Kielsberg seisoi jo siellä ja viittoi, että piti kiiruhtaa.
Ylimmille numeroimattomille paikoille menijät tunkeilivat oven ulkopuolella taajana joukkona, — ensimäiset aivan ylimmillä rappusilla käsi ovenkahvassa päästäkseen heti oven auettua ryntäämään rappuja ylös. Ja alituiseen kasvoi joukko; vielä viimeisessä silmänräpäyksessä ostettiin pilettejä ja tunkeuduttiin samaan joukkoon.
Kielsberg oli tyyni, mutta pääsi kuitenkin eteenpäin.
"Ette saa mennä, kuuletteko" — huudettiin aina väliin joukosta kiivaasti ja vihaisesti, joku pani selkänsä eteen ja muutamat vastahakoisina hartiansa vastaan. Hän hymyili, sanoi sanan ja pääsi eteenpäin vetäen aina Maisaa mukanaan.
Hei, kuinka tuo joukko ryntäsikään eteenpäin nyt oven avautuessa.
"Pysytelkää aivan lähellä minua, neiti Jons…"
Ihmiset tunkivat eteenpäin askel askeleelta. Kielsberg kääntyi sivuittain, ei työntänyt eikä käyttänyt väkivaltaa, näytti vain niin ystävälliseltä ja kohteliaalta, että askel askeleelta tuli tilaa, kaikki antoivat hänen solua läpi tungoksen.