Kuinka tyyni hän oli! Oli ilo katsella häntä…
"Oh — teidän on parasta päästää irti otteenne kuuletteko", sanoi hän ystävällisesti ja hymyillen jollekin alempana olevalle, joka oli tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Varmaankin oli tämä huomannut, että oli hyvä pysyä hänen vanavedessään.
"Ni-in, sillä muuten potkaisen teitä", kuului yhtä tyynesti. Maisa näki, että miehen oli parasta totella, sillä harmaitten silmien ilme oli kylmä ja kova.
Ylhäällä ylimmässä käytävässä veti Kielsberg nopeasti Maisan mukanaan.
Piti saada nyt joku noista hyvistä paikoista, joista näkisi, ja samassa
olivatkin he ensimäisten joukossa, Maisalla hattu kallellaan päässä.
Mutta se ei haitannut, koko teatteri oli vielä aivan pimeä.
Rapuissa ja käytävissä tömistettiin ja paukutettiin yleisön rynnätessä sisään ja aitio-ovia aukaistaessa ja jälleen paukahutettaessa kiinni.
Kielsberg istui Maisan taakse ja tämä huomasi heti, miten viisaasti hän siinä teki: nyt ei alhaalta voitu nähdä heidän kuuluvan samaan seuraan ja Maisalla oli hyvä paikka pylvään vieressä.
Hän silmäili ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan, ettei ketään ylioppilasta eikä ketään hienostosta ollut lähellä. Kauempana oli kyllä edellisiä muutamien nuorten tyttöjen ja puotiapulaisten seurassa. Pari kolme koreissa vaatteissa olevaa naista istui jo ensimäisellä penkkirivillä ja muutamilla katupojilla oli omat kujeensa ja hauskuutensa.
Vihdoinkin sytytettiin valot ja viuluja viritettiin. Alhaalla permannolla kolahtelivat istuimet ihmisten asettuessa paikoilleen.
Soitto alkoi. Maisa katsoi taakseen. "Tuo on kaunista", nyökkäsi
Kielsberg, — "se tietysti valmistaa mieliä."
Nyt vedettiin esirippu syrjään.