Kappaleen nimi oli "Kosinta". Nähtiin viehättävä talonpoikaistupa ja sen ulkopuolella tunturitalonpoika, joka viekasteli talon tyttärelle ja joka kaiken aikaa kulki ja sätkytteli jalkojaan, aivan kuin "hallingia" tanssiessa. Ei hän juuri ollut niitten talonpoikain näköinen, jotka seisoivat perunakuormien luona voita ja juustoa myymässä Young-torilla.
Kas, nyt tuli tytär hiipien ja joitakin merkkejä tehden: hänen ei pitäisi näyttäytyä, — jotain vaarallista oli varmaankin tekeillä.
Vai niin — oli tapahtunut postinryöstö — ja häntä, sulhasta, joka oli samana yönä ollut metsästämässä, epäiltiin teon tekijäksi.
Mutta sulhanen tahtoi jutella tytön kanssa.
Hän kiipesi katolle kuullakseen, mistä sisällä puhuttiin, ollen raivoissaan. Mutta, herra varjelkoon, lautakatto romahti alas ja siinä hän seisoi heidän keskellään: äidin, isän, tyttären, nimismiehen ja kaikkien, niin että koko teatteri kaikui kättentaputuksista ja naurusta.
Maisa ei ollut ensimäistä kertaa teatterissa, ja perheissä, joissa hän oli ommellut, oli hän myöskin kuullut puhuttavan siitä, joten hän heti huomasi tämän olevan ilveilyä. Ja nyt kääntyessään Kielsbergiin päin ja tietäessään tämän istuvan ja tarkkaavan hänen ajatuksiaan, hymyili hän myöskin.
"Olipa tuokin joutavaa ilveilyä, että hänen piti kiivetä tuolle huonolle katolle!"
"Niin, mitä sulhaseen tulee; — mutta, näettekö, kappaleen kirjoittaja saattoi käyttää hyväkseen sellaista huonoa kattoa."
Maisa kumartui eteenpäin kaiteen yli katsoakseen, miten hän nyt selviytyisi… Hei, kuinka sulhanen vastailikaan nimismiehelle ärsyttäen tätä, niin ettei tämä lopuksi tiennyt sitä eikä tätä, ja keksi kepposen toisensa jälkeen niin että ihmiset taputtivat käsiään aivan hulluina ilosta.
Maisa ei voinut olla nauramatta, ympärillä tömistettiin jalkoja ja huudettiin.