Isä puheli hänelle niin kauniisti, että hän ottaisi rikkaan Tronsenin Storengistä, ja nyt tuli setä, joka oli lukkarina, puhumaan samaan suuntaan. — — Äiti vei hänet sitten puhuakseen kahden kesken asiasta — mutta hän ajatteli vain miten saada Endre vapaaksi ja oikea syyllinen hänen sijaansa…
"Luottakaamme kohtaloon, neiti Jons."
Ja todellakin löysi hän palasen tuosta kirjeestä nimismiehen rengin asunnon läheltä. Hei, kuinka hän riemastui!
"Niin, paljoa todistuskappaleita hänellä ei ole, mihin nojautua", sanoi Kielsberg; "kirjoitinkin lehteen, että niitä oli aivan liian niukalti; — sellaisia paperipalasia voi tuuli lennättää pitkin maantietä."
Maisa oli nähtävästi hyvin innostunut; — — Gunlaugilla, tytöllä, oli nyt omat epäilyksensä: nimismiehen renki oli yhtäkkiä päättänyt keväällä matkustaa Ameriikkaan.
"Hän on tehnyt sen", sanoi hän varmasti vakuutettuna Kielsbergille — "tuo pitkä, viekas roikale. Kunhan se vain saataisiin todistetuksi!"
Mutta aina pahemmin sotkeutui sulhanen juttuun… Nimismiehen renki vaati uutta tutkintoa, ja Endren laatikosta löydettiin sekä tuo rahakirje, josta oli kaksi sinettiä murrettu auki, että vielä koko postisäkki lisäksi.
"Tuon nimismiehen rengin pitäisi saada —." Maisa istui kovasti liikutettuna, oli kuin koko maailma olisi noussut heitä vastaan nyt viimeisen näytöksen aikana.
Ja kun sitten lisäksi tuli se kohtaus, jossa noiden kahden piti vankilassa sanoa jäähyväiset toisilleen, — sulhanen tuomittiin kuritushuoneeseen iäkseen, — niin itki Maisa niin että kyyneleet valuivat pitkin poskia. Hän nyyhkytti ja kuivasi silmiään voiden tuskin nähdä alas näyttämölle ja ajattelematta edes, mitä Kielsberg sanoisi — kun samassa vankilanovi jälleen avattiin.
"Sehän oli hyvä", sanoi hän kääntyen innokkaana Kielsbergin puoleen ja huoaten helpotuksesta.