"Vai niin, täällä on tänään ompelijatar", sanoi Anton vilkaisten sisään konttoriin mennessään…
Ruokasalin suuressa, valkeassa, ruotsalaismallisessa uunissa oli tuli, mistä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen, kun päivällisen jälkeen ovet jälleen avattiin.
Ja taas otti rouva esiin mallitilkut, mutta Maisa oli varma siitä, että lopputulos olisi sama.
"Niin, minun pukukankaani osto on jo päätetty", sanoi Arna, tullen Maisan luo. "Olen iloinen, että te ompelette sen, sillä silloin saan siitä sellaisen kuin tahdon.
"Niin, olen iloinen siitä. — Leningistäni pitää tulla oikein hauska — kuuletteko. Kernaimmin lyhyenpuoleinen hame, ja joku aivan erikoinen malli pitää teidän keksiä. Senhän ikäänkuin pitäisi esittää skotlantilaista vuoristopukua ja sen vuoksi ei saa näyttää siltä kuin kulkisi ja laahaisi perässään ikävää, raskasta arkipukua. Siksi se ei mielestäni sopisi Signellekään", uskoi hän hiljaa Maisalle.
Rouva oli nyt palaamaisillaan takaisin ensimäiseen mielipiteeseensä — "on tosiaankin jotain niin sievää ja raikasta tuossa hyvin pieniruutuisessa kankaassa. Ja sitä otammekin, vai mitä arvelette, Maisa; — tai ehkä odotamme siksi kunnes Signe tulee…"
"Mutta minun leninkini pitää valmistua sunnuntaiksi", kuiskasi Arna. —
"Sen pitää, sen pitää, kuuletteko."
"Kunhan vain äitinne ei tahtoisi minua ensin ompelemaan Signe-neidin leninkiä."
"Koettakaa järjestää asiat niin, että minun leninkini ommellaan ensiksi. Kuulkaa, sen täytyy valmistua sunnuntaiksi, Maisa… Trina, minä ja Jaakko Schou menemme silloin luistelemaan Ladegaard-järvelle. Mutta ette saa puhua siitä kenellekään, — kuuletteko!"
Maisan tarkkaavainen kasvojenilme osoitti hänen ymmärtäneen. —