Maisalla oli epämääräinen tunne jostakin, jonka seurauksia hän ei voinut edeltäpäin nähdä — — oli tulossa häväistysjuttu, josta riittäisi puheenaihettakoko kaupungille. Hän oli hyvin iloinen saatuaan rouvalta viikon palkkansa ja päästyään lähtemään kotiin.
Eikös nytkin vaan siinä seisonut Kielsberg ilmielävänä hänen kääntyessään kadunkulmassa; tämä oli varmaankin aivan vartavasten seisonut ja odotellut häntä.
"No, neiti, olemme kärsineet surullisen tappion tänään!" — —
Tuon piti kuulua iloiselta; mutta Maisa kyllä huomasi tuon artikkelin loukanneen häntä.
"E-hei — en ole niin hullu, että ryhtyisin taisteluun tuon kappaleen vuoksi", mumisi hän.
"Mutta he ovat nyt joka tapauksessa saaneet, mitä ovat ansainneetkin. Sillä osuin aivan oikeaan, näettekö; — ja perheessä, missä ompelette, iskin kaikkiin yhdeksään… Varmaankin siellä iloitaan suuresti tänä iltana. Vai mitä? — Rouvako? Eikö rouvan mielestä artikkeli ollut hirveän hyvä…"
Kielsberg oli raivoissaan, sen Maisa hyvin kuuli; hän kulki mumisten itsekseen.
"Saan lohduttaa itseäni sillä, että olen taittanut peitseni naisen vuoksi…", hymyili hän; — "ja hyvä omatuntohan tuo keppiä. — Sitä paitsi, kuten tiedätte, on hyvä saada vähän vaihtelua suruihinsa, — samanlainen ei kelpaa aina."
"No, teillä nyt ei varmaankaan ole paljoakaan suruja, teillä, joka olette aina niin iloinen."
"Ei-i, nykyään ei ole muuta neuvoa kuin joko hirttäytyä tai ruveta kotiopettajaksi…"