Voi ystäväparkaa, oliko tällekin elämä niin vaikeata. Maisa lähestyi häntä jonkun verran nähdessään hänen nyt puhuvan totta.
"Se merkitsee, että useita vuosia menee hukkaan… ja olisin nyt voinut kenties taistella pari kolme vuotta eteenpäin. Minulle oli hiljattain suureksi lohdutukseksi muuan hammassärkyä poteva mies, joka alinomaa virkkoi: vain kestävyyttä, vain kestävyyttä! — — Nauratteko, neiti Jons?"
"Enpä tosiaan tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa." — — — Maisa oli aivan liikutettu. — "Ette kai tarkoita mitään tuolla ilkeällä puheellanne?"
"Ei, olkaa rauhassa, — jos on joku, jota tahdon mahdollisimman kauan säästää, niin — —; luulen kyllä, että tahtoisin nähdä monen muun ennen hirtettynä. — Jokaisella on tehtävänsä, nähkääs, ja luulen, että taivas on aivan erikoisesti asettanut minut huolehtimaan siitä, että muuan Baard Kielsberg pääsee eteenpäin maailmassa.
"Ja niin täytyy taistella ja rehkiä ja koettaa ottaa asia sen iloisimmalta puolen."
Maa tuntui vajoavan Maisan alla; tuo oli ilkeätä iloa.
"Sanokaahan, neiti Jons, eikö mielestänne Tranemit tarvinneet hiukan läksytystä."
"Ky-yllä."
"Menkäämme pääasiaan, he ovat olleet masentuneita kauemminkin kuin puolen viikon ajan, — ja te olette elänyt ja iloinnut niin kauan. Olkaamme tyytyväisiä kumpainenkin."
Nyt ei Maisa voinut vastata enää, sillä kyyneleet olivat tunkeutumaisillaan esiin.