"Ei suinkaan siinä mielestänne ole mitään liikuttavaa?… No, teidän kohtalonne on ommella muille — toisten leninkejä, — toisten suruja — niin, silloinhan omat murheet unohtuvat —"
Kielsberg jätti nopeasti hyvästit.
… Tänään oli tapahtunut liian paljon — sen tunsi Maisa päästyään kotiin huoneeseensa, — hänen täytyi itkeä kelpo lailla.
Mutta ne eivät olleet pelkästään surunkyyneleitäkään…
IV.
Oli jo valoisaa nyt kevätpuolella, kaikki näkyi niin selvästi, — kävi sääliksi, että Kielsbergin piti kulkea tuossa sinisessä, kuluneessa päällystakissaan, jonka toista taskua hän itse oli korjaillut, sen huomasi sekä ompeleesta että valkeasta langasta.
Oli toista viikkoa siitä, kun Maisa oli jutellut Kielsbergin kanssa, oli vain nähnyt häntä vilahdukselta tämän kulkiessa alakuloisena, kaulus pystyssä tuulisina ja koleina päivinä, ja keppi kainalossa. Sundbyn palvelijatar oli Maisalle kertonut kauppiaan uhanneen Kielsbergiä ulosotolla, koska tämä oli jättänyt puotilaskunsa maksamatta — kunhan se vain ei tulisi rouva Thorsenin tietoon, muuten ahdistaisi tämä jälleen häntä maksamaan vuokransa!
Maisa olisi niin mielellään tahtonut korjata Kielsbergin takin reunat. Mutta oli pulmallista saada se sanotuksi hänelle. Sen täytyi tapahtua kuin leikillä, sillä Kielsberg ei varmaankaan tahtonut tunnustaa puutettaan.
Ja napinreiät olisivat sietäneet aivan perinpohjaisen korjauksen.
Hän oli ajatellut pyytää Tillaa esittämään sitä ikäänkuin itsestään, koska hän muka tiesi, että neiti Jons mielellään iltaisin korjaili vaatteita ja teki sen halvalla. Mutta — silloinhan Kielsberg saattoi luulla, että Maisa teki sellaisia töitä kaikille talon sälleille. — Eikä myöskään oikein sopinut ruveta tinkimään maksusta heidän tavatessaan illalla —