He tapasivat jälleen eräänä iltana Sundbyn puodissa, kun hän seisoa odotellen juustopakettia, jota juuri tehtiin; hän näytti olevan hyvissä väleissä talonväen kanssa.
"Kuulkaa, neiti Jons", virkkoi ylioppilas heidän tultuaan kadulle, — "tuntuu varsin omituiselta olla jälleen sovussa velkojansa kanssa. Haluatteko tietää, mistä olen kulkenut näinä päivinä? Tuolta… aivan seinänviertä pitkin", — hän näytti sinnepäin kepillään, — "ja sangen läheltä ikkunoita päästäkseni huomaamatta ohi… Ja nyt — annan tunteja norjankielen kirjoituksessa heidän molemmille pojilleen kaksi kertaa viikossa! — Minä ajan heihin viisautta, ja he voita ja juustoa ja kahvia ja tupakkaa ja steariinikynttilöitä ja kaikenlaisia kalliita tavaroita minuun… Tietenkään ei saa olla liian suuria vaatimuksia. — Mutta tyytyväisiä ollaan kuitenkin, kuten näette."
Hän puheli puhelemistaan.
"Olen varma, että kelpaisin jonkun aivan köyhän valtion raha-asiain ministeriksi. Sillä mitä lemmon taitoa tarvittaisiin, jos rahaa olisi; — minä voin keksiä keinoja, näettekö…"
Hän oli iloinen kuin poikanulikka. Varmaankin oli hänen helppo olla saatuaan maksunsa suoritetuksi Sundbylle.
Illat olivat niin valoisat, ettei Maisa lainkaan olisi tahtonut seista kauan juttelemassa Kielsbergin kanssa ja sen vuoksi hän yht'äkkiä sanoi nauraen:
"Niin, kun kerran olette tullut niin rikkaaksi, niin olisi parasta, että lähettäisitte Tillan tuomaan päällystakkinne hetkeksi minulle; — oikealle räätälille siinä ei varmaankaan ole työtä; — on vain tehtävä sellaisia pikku korjauksia, jotka tavallisesti tehdään kotona."
Hän tarkasteli itseään hiukan hämillään:
"Tässä takissa on hirveitä vikoja. Oikea räätälitohtori varmaankin pudistaisi päätään sen nähdessään. Diagnosi on vaikea…"
"Niin, niin, senpä vuoksi voittekin tyytyä minun puoskaroimiseeni; — siitä tulisi kyllä varsin hieno", nauroi hän jälleen.