"Ette suinkaan nyt vain tahtone maksaa tuota teatteripilettiänne, neiti
Jons?" — sanoi hän yht'äkkiä uhitellen.
Kas niin, nyt Maisa oli kiikissä! — "Otan mielelläni vastaan useamminkin pilettejä", vastasi hän pakotetun iloisesti, — "oli tosiaankin niin paljon huvia ensimäisellä kerralla."
"Olette kiltein nainen, minkä olen milloinkaan tuntenut, Maisa! — — Ja miten te katsotte toista silmiin. Siinä ilmenee latentti sielu… samanlainen kuin… samanlainen kuin kokospähkinän sydän. — Niin, se onkin juuri sitä —" Kielsberg seurasi vielä Maisaa tämän kiiruhtaessa portista sisään, — "mutta teissä on jotakin kuuman etelän kokospähkinää, — on vain ollut meressä ja hiukan vaalentunut vedessä…"
Maisan korvia kuumoitti, hän ei tiennyt enää, mitä toinen tarkoitti.
Hän ymmärsi nyt, että hänen täytyi olla varuillaan.
Mutta oli todellakin ollut hauskaa tavata Kielsberg nyt jälleen, kun tätä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan. Hän oli niin monipuolinen, että Maisa aina johtui ajattelemaan häntä — — monestikin hän oli aivan kuin lapsi…
Lapsiko hän, joka saattoi tunkeutua toisen sisimpään! —
* * * * *
Tätäkin hän hautoi mielessään ja aprikoi seuraavana päivänä kaiken melun keskellä toimistopäällikkö Kalnaesin luona kreivi Wedelin torin varrella. Rouva ja tytär vetivät auki laatikoita ja työnsivät ne jälleen kiinni, siirsivät astiakaappia ja katselivat kaikkien huonekalujen taakse, nostivat mattoja ja kaivoivat jouhisohvia, etsivät ja etsivät, eikä kukaan tahtonut oikein sanoa, mitä he etsivät.
Maisa ei liioin viitsinyt kysellä ennenkuin joku heistä itsestään sanoisi sen, — hän saisi kyllä aikanaan kuulla siitä, — näytti siltä kuin he ensiksi tahtoisivat olla varmoja, että kaivattu esine todella oli poissa tällä kertaa. — Sillä kun kätkettiin ja unohdettiin ja siivottiin sillä lailla kuin tässä talossa, niin —