Hän istui ja kuunteli kuinka höyrylaiva toisensa jälkeen puhalsi alhaalla sillan luona. Liike oli jälleen alkanut, jää oli lähtemäisillään, ja paljon ihmisiä liikkui näillä tienoin.
Hänen täytyi kerta toisensa perästä vetäytyä verhojen taakse; tämä kuultavan kirkas ilma aivan koski silmiin…
Hänen ja Kielsbergin välille oli tullut jotain niin ihmeellistä…
Kielsberghän oli jo ruvennut kertomaan hänelle kaikki asiansa…
Hänessä oli ikäänkuin monta eri luontoa. Niin, hänessä oli kyllä paljon, mikä…
Mutta Maisan täytyisi välttää haaveiluja ja myöskin varoa, ettei Kielsbergkään erehtyisi hänen suhteensa. Hänenlaisellaanhan ei ollut vakavia aikomuksia, niinhän matami Rasmussen oli sanonut, — ja se oli kyllä totta —
Mutta tuttavuus saattoi kai jäädä silleen; — sen täytyi jäädä — — Maisa voisi varmaankin korjata joskus hänen vaatteitansa ja jutella hänen kanssaan kaikessa ystävyydessä…
"Ei, nyt ei kannata enää hakea sitä!" — sanoi rouva Kalnaes tullessaan sisään — ollen vielä aamupuvussa, hän ja palvelija ja Ovidia olivat lopuksi vetäneet esiin kaapin penkoakseen sen läpi, — "kuudesta täysihopeaisesta haarukastamme on yksi poissa — voitko ajatella mitään kummempaa, Ovidia?… Se on muuten varsin merkillistä…"
Maisa kohotti katseensa — tuon "merkillistä"-sanan vuoksi — mitähän se lieneekään tarkoittanut —
Rouva ryhtyi tutkimaan Ovidian kevättakiksi aiotussa sametissa olevia liiduttuja viivoja; hän oli hyvin jäykkä. — "Luulen, että otamme tuollaisen kauluksen, neiti Jons, — numero kolme muotilehdessä, — ja vinot taskut, paksut koristenauhat — niinkuin tuossa…
"Oletko aukaissut myöskin toisen astiakaapin laatikon, Ovidia, — olisihan se voinut joutua lautasliinojen taakse."