Ovidia käänteli ja väänteli avainta. "Sekin on aina umpilukossa, — vain hopealaatikon annetaan olla avonaisena tässä talossa… No, nyt se aukesi!"
Maisa oli istunut täällä ruokasalissa eilenkin, ja harmitellut, että tuo hopealaatikko oli ollut auki, — siinä oli niin paljon muutakin, sekä lankoja että kanavatöitä ja nypläysvehkeitä — kaikki sikin sokin —
"Sehän on kokonaan käsittämätöntä", huokasi rouva — "ja Finallahan oli ne kaikki, kun hän pesi niitä eilen…"
Maisa tunsi, että nyt oli kysymys hänestä. Oli kuin olisivat Ovidian pitkät rotankasvot tahtoneet pujottautua hänen taskuunsa etsimään. Hän koetti olla, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hän tunsi itse sekä punastuvansa että jäykistyvänsä. Jollei se hopeahaarukka löytyisi, niin —
"Onhan se voinut joutua jonnekin ja saattaahan se jälleen löytyäkin, kun kokonaan lakkaamme etsimästä sitä" — arveli rouva.
Ja Maisa ymmärsi varsin hyvin, mitä rouva tarkoitti, — jos hän oli ottanut sen, niin hän saisi tilaisuuden jättää sen takaisin paikoilleen.
"Niin, en edes tahdo puhua siitä mitään Kalnaesille, ennenkuin näemme, ettei sitä löydy…"
Maisa kiehui harmista ja hän ompeli varsin kiihtyneenä.
"Tiedätkö, mihin panimme koristukset ja napit, kun tulimme eilen kotiin, Ovidia? — Nehän olivat kankaan mukana —"
"Etkö sinä ottanut niitä, äiti?" —